keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Mitä keholleni nykyään kuuluu?

Eli kilpirauhastarina osa II. Siitä alkaa olla kohta kaksi ja puoli kuukautta, kun kerroin teille tuon ensimmäisen tarinan kilpirauhasestani. Oli käynyt ilmi se mitä olin silloin epäillytkin; todennäköinen kilpirauhasen vajaatoiminta. Oirekirjohan oli keväästä asti ollut laaja ja oppikirjamainen tähän vaivaan. Tuolloin syyskuussa olin myös selvittänyt migreenieni vuoksi, että kofeiinille/kahville olen allerginen, jolloin ne loputkin palaset loksahtivat kohdilleen.

Koska arvoni eivät olleet aivan huikeasti pielessä (vaikka oireet olivatkin selkeät), ja koska vihaan lääkkeiden syöntiä muutenkin, annoin keholleni mahdollisuuden parantaa itse itsensä. Suurimpana tekijänä kilpirauhaseni temppuilussa on mielestäni ollut kortisoli ja kahvin/kofeiinin poistuttua keholta poistui myös todella suuri stressitekijä. Ehkä tuon vuoksi uskalsinkin antaa keholle mahdollisuuden. Kaikenlaisia muitakin muutoksia tein ja pienistä asioista on koostettu tämä oma paranemisprosessini. Ajattelinkin käydä vähän läpi niitä asioita, joita muutin, sekä niitä asioita, jotka ovat paranemisesta viestineet. Tästä aiheesta on kyllä niin paljon kirjoitettavaa, että varoitan teitä jo heti tekstin pituudesta, jota en vain pysty lyhentämään. Jokainen loppuun asti lukenut on (jälleen kerran) sankarini. :D

Syyskuun tarinassa mainitsin oireiksi mm. nämä:


Näiltä osin muutoksia on tullut tähän malliin:

- Syke on normalisoitunut
- Menkat ovat huomattavasti säännöllisemmät ja normaalimmat
- Vatsa toimii 400mg magnesiumilla
- Tunnen kehoni taas ja se toimii
- Olen saanut takaisin menetettyä lihasmassaa, plus paikoin jopa paljon sitä lisää!
- Kädet ja jalat pärjää paljon paremmin nykyään ja ulkona pärjää nyt kylmällä kelillä niillä hanskoilla, joilla kesälläkin sormet jäätyivät
- PMS -oireet eivät ole enää huomattavat, pitkäkestoiset ja niihin ei enää liity niitä huonompia mielialaoireita (eli kiukkua)
- Tukasta lähtee ehkä kymmenesosa siitä, mitä lähti vielä kuukausi sitten, eli sanoisin tuon olevan normalisoitunut
- Iho on parempi
- Ei väsymyskohtauksia ilman syytä
- Oikeassa kädessä parisen vuotta vaivannut turvottelu katosi, eikä muitakaan turvotuksia juuri ole
- Mieliala on paljon tasaisempi, en kiukustu enää helposti ja koen muutenkin olevani taas oman mieleni herra, eikä toisinpäin
- En koe, että muistin kanssa olisi enää ongelmia
- Keskittymiskyky on parantunut niin, että olen saanut luettua kirjoja, josta en voinut aiemmin edes haaveilla

Näiden lisäksi esimerkiksi kynteni ovat vahvistuneet sellaisiksi, että ensimmäistä kertaa elämässäni joudun niitä leikkaamaan! Siis ikinä milloinkaan mulla ei ole ollut vahvoja kynsiä, ei lapsena eikä koskaan aikuisena. Ei ole tarvinnut leikata, kun aina lohkeavat heti kun ovat vähänkin pidemmät. Nyt on niin vahvat kynnet, että kasvavat pitkiksi ja joudun niitä itse lyhentelemään, koska ovat joka paikassa tiellä! Entisten lerppujen tilalle on tullut korput. ;)

Jaa mikä rakeinen kuva?

Ero on siis kaikkineen aivan huikea. Olossa on iso muutos ja kehossa myös; osittain aivan tajuton muutos. Tuolloin ennen oli jo pidemmän aikaa ollut ongelmana myös se, että lihakset eivät täyty ja pumppia ei tule. Lihakset repsottivat tyhjinä. Noita päiviä ei taida mahtua tähän väliin kuin yksi tai kaksi, enkä enää edes muista milloin viimeksi.

Olen myös lähestynyt yksittäisiä oireita toiseltakin kantilta. Eli en ole antanut kaikkea valtaa pelkälle kilpirauhaselle, vaan olen tutkinut myös muita mahdollisia syitä oireille. Esimerkiksi iso osa oireista osuu myös yhteen liian happaman kehon kanssa. Aiheesta löytyy kovin vähän suomeksi tietoa, mutta esim. täällä on englanniksi oirelistaa. Tuon pohjilta muutin ruokavaliotani jonkin verran, sillä olin tuossa kohtaa mennyt 6-8kk suhteellisen korkeilla protskuilla. Mm. proteiini ja maitotuotteet happamoittavat kehoa. Päivän rahkamäärä tipahti ja aamulle tuli hiilariaamupala, sen sijaan, että olisin syönyt sitä rahkaa sielläkin. Lisäsin myös hedelmien syöntiä, mitkä ovat keholle emäksisiä. Kehon happamuutta en lähtenyt tarkistamaan mittaamalla, sillä nämä muutokset olivat joka tapauksessa tervetulleita.

Vatsan toiminnan suhteen muutin myös ruokavaliota ja tähänkin auttoi tuo rahkamäärän ja proteiinin vähentäminen niistä silloisista määristä. Kiinnitin huomiota, että syömäni ruoka olisi suureksi osaksi irtonaista, juoksevaa, vellimäistä, mitä vain tuollaista, sen sijaan, että söisin tönkköä rahkaa ja Questin kuituisia parhauspatukoita, mitkä vetivät mun elimistöni aika tukkoon joka kerta.

Koska hiustenlähtö liittyy kanssa kehon liialliseen happamuuteen, auttoivat nämä muutokset siinäkin asiassa. Näiden lisäksi lopetin hiusten jokapäiväisen pesemisen. Olen siis pessyt tukkani joka päivä jo vuosikausia. Nykyisellään pesen sen pääpiirteittäin kaksi kertaa viikossa (päivät, jolloin menen ihmisten ilmoille) ja käsittelen myös vain sen kaksi kertaa viikossa. Nopeasti päänahka tottui harvempaan pesuväliin, eikä enää rasvoittunut. Alku oli kyllä haastavaa. :) Mm. hiuksia (ja kynsiä) ajatellen aloin myös syödä sinkkiä tablettina, vaikka sitä on mukana monivitamiinissanikin. Tämä lisäys tapahtui tosin vasta hiljattain, joten tämän hetkisiin kynsiin ja tukkaan se ei ole vaikuttanut.


Aivan suoraan kilpirauhasta ja kortisolitasoja ajatellen teen myös paljon. Kilpirauhanen tarvitsee mm. seleeniä ja jodia toimiakseen. Päivittäisen seleenin tarpeen täyttää 1-3 parapähkinällä. Syön niitä siis pari joka päivä. Seleeniä voi saada liikaa, ja siksi ei kannata syödä tätä määrää enempää. Jodia otan kelp -tabujen muodossa. Tähänkin liittyy riski, sillä vaikka jodi auttaa vajaatoimintaan, se myös liiallisesti syötynä aiheuttaa sitä. Siispä minä syön niitä satunnaisemmin, en joka päivä. Ihan varmuuden vuoksi. Se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään ja vähemmän kuin liikaa. Ravinnosta en juuri jodia saa.

Lisäksi alettiin nukkua enemmän. Entinen noin kuusi tuntia vaihtui seitsemään - seitsemään ja puoleen tuntiin, sekä viikonloppuna vielä vähän enemmän. Tämä vaati vähän arjen rukkaamista uuteen uskoon, mutta tehtävä se oli, jotta palautuminen ylipäätään olisi mahdollista ja täten kehon stressitasot alhaisemmat. Nykyinen unimäärä on ollut riittävä, eikä sitä viikonloppusinkaan tule nukuttua suuremmin mitään univelkoja, sillä tunnun heräävän aina automaattisesti pirteänä puoli kahdeksalta, reilun kahdeksan tunnin unien jälkeen. Unien näkeminen palasi monen kuukauden tauon jälkeen takaisin muistaakseni tuossa pari kuukautta sitten. En tiedä mihin tämä liittyy, mutta tuntuu liittyvän tähän tilanteeseen kuitenkin.

Kortisolia ajatellen olen pitänyt myös treenit sopivan lyhyinä ja olen pikkuhiljaa päässyt jo sinne tunnin pintaan. Maksimina pidän noin tuntia ja varttia. Joskus harvoin saa lipsahtaa vähän pidemmäksi. Kävelylenkit eivät ole enää olleet sitä kevään kuuttatoista kilometriä, joskaan en ole myöskään himoinnut moisia aikoihin. Pidemmille lenkeille otan evästä mukaan, jotta ei mene pelkän kuluttavan piikkiin. Lisäksi kehiin on astunut pienen tauon jälkeen palkkari ja muutenkin olen pitänyt huolen, että kulutus syödään (minkä tahansa) treenin jälkeen heti takaisin.

Lopetin myös stressaamisen. Tarkastelin kaikkia asioita, mitkä aiheuttivat päänvaivaa, ja tarkastelen niitä edelleen sitä mukaan kun niitä tulee vastaan. Käsittelen ne ja mietin, että miten muuttaa tilanne sellaiseksi, että en siitä stressaa. Osaan olla kokonaan ryhtymättä erityisen stressaaviin asioihin ja osaan käsitellä pikkuasiat sellaisina kuin ne ovat. Näin jälkeenpäin tuntuu jopa typerälle ajatella, että esimerkiksi aiemmin ärsytti se, miten sitä päämäärättömästi roikkui internetissä päivittämässä sivuja uudelleen ja uudelleen, eikä saanut aikaiseksi mitään muuta. Kas kummaa, kun sen koneen laittoi kiinni ja tarttui vaikka kirjaan, pääsi ihan toiseen maailmaan, eikä (osittain vihaamani) teknologia enää saanut otetta minusta laisinkaan. Pikkuasioista en juuri stressaa, mutta reagoin niihin kyllä ja huomaan kiukustuvani sellaisista. Kunnes jostain bongasin hienon lauseen, jota olen käyttänyt aina näissä tilanteissa: onko kyseisellä asialla väliä vuoden päästä? Tämä lause on minulle aivan loistava, sillä välittömästi kun muistan sen kiukutellessani jotain pikkuasiaa, alan hymyillä. Harvalla asialla on oikeasti väliä vuoden päästä. Ja jos ei ole, niin ei se ole minkään arvoinen tälläkään hetkellä.


Kovan työn tämä kaikki on vaatinut ja omaa aktiivisuutta runsaasti. Lisäksi kehon kuuntelu nousi todella suureen rooliin siinä vaiheessa, kun keho ei voinutkaan enää hyvin sillä ruokavaliolla, millä se oli aiemmin voinut, eikä siinä painossa, missä se oli aiemmin kyennyt toimimaan täydellisesti. Jouduin siis opettelemaan aivan kaiken uudelleen. Aiheesta kirjoitin syvemmin pari kuukautta sitten. Nyt voin onneksi todeta, että opittu on, myös ruokavaliopuoli.

Jossain kohtaa tajusin sen, että ulkonäkö ja terveys ei enää menneetkään käsi kädessä. Kehon hyvä vointi oli ennen näkynyt itseäni miellyttävänä ulkonäkönä ja sama toisinpäin, mutta tilanne ei enää yksinkertaisesti ollut niin. Tämä oli hyvä ja iso oivallus ja uskon, että siitä lähti lopullinen toipuminen. Annoin täyden vallan keholleni. Se sai päättää, mitä se tässä elämäntilanteessa tahtoo tehdä, syödä, juoda ja painaa.


Aivan ensimmäisenä lopetin viikottaisen punnituksen. Viimeksi olen käynyt aamuvaa'alla syyskuun 23. Silloin vaaka näytti 46.4kg, eli sitä samaa, kuin edellisenä kesänä (ja esim. bannerin kuvassa. Siinä aikuiskuvassa :D). Mutta kroppahan oli aivan täysin erilainen kuin ennen, kadonneet ja tyhjät lihakset, tilalla pelkkää löysää. Tajusin, että punnitukset pitää jättää pois, sillä mikään mitä vaaka kertoisi, ei olisi hyvä. Oli se paino vähän, paljon tai siinä, missä luulin sen olevan sopivasti, ei peilissä näkynyt kuitenkaan koskaan sitä mitä tahdoin. Eli turhaa päänvaivaa siitäkin aiheutui ja koin vapauttavaksi jättää vaa'an kokonaan touhuista pois. Lisäksi huomasin puhuvani itselleni ikävästi, koska vatsassani oli löysää ja pyllyni ei ollutkaan enää hyvä. Laihaläski, heikko, lihakseton löysä rimpula. Tämä vaikutti yleiseen mielialaan aika paljon. Siispä lopetin itseni peilaamisen myös. Sitä masumakkaraa ei enää ihmetelty ja pyllynkin annettiin roikkua. Keskitin siis energiani terveyteen, en ulkonäköön, kun vihdoin tajusin näiden kahden olevan nykyisellään eri asia. Mennyt on mennyttä.

Nälkä ja mieliteot saivat ohjata uuden ruokarutiinin muodostuksessa. En miettinyt protskuja, hiilareita tai rasvoja. Ainoastaan, että protskua tulee tarpeeksi, mutta ei liikaa. Loppu hoitui itsekseen. Keho keräsi nestettä hiilareista ja pään kanssa sai ihan oikeasti tehdä töitä, että sen ei antanut häiritä. Hoin itselleni, että antaa vatsan nyt olla tuollainen, pääasia, että keho toimii. Lihakset alkoivatkin pysyä täytenä ja pumppi tuli joka kerta, sekä treenit olivat muutenkin nousujohteisia. Enää ei tarvinnut kesken treenin surra mitään, sillä keskittyminen oli kohdillaan ja kaikki kulki ja toimi niin kuin pitikin. Jossain kohtaa huomasin, että mulle on kasvanut vähän pyllyä. Se jos mikä motivoi jatkamaan ja sen myötä taisin vihdoin pystyä vapautumaan sille, että vatsan nesteisyys ja se ylimääräinen rasva ei häirinnyt. Sillä minähän kehityin!

Hyvänä päivänä vatsa on oikeasti ok. Ei haittaa, ettei jokainen pala erotu. Huom, näissä kuvissa toki jännitetään massua.

Söin, söin ja söin. Aineenvaihdunta tuntui hörähtäneen käyntiin ja nälkä oli koko ajan. Keholla oli valta ja siksi annoin itseni syödä. Ja siitä olen todella iloinen! Jossain vaiheessa peilissä alkoikin näkyä kaikenlaista, mikä miellytti. Ollessani 46kg painossa en tahtonut nähdä ollenkaan itseäni peilistä vähissä vaatteissa, mutta nyt huomasin katsovani miltä näytän, ja että perhana, kyllä miellyttää. Peppu kasvoi, käsiin tuli jonkin verran paksuutta ja vatsalihakset pilkottivat siltikin. Housut alkoivat kiristää sen verran, että jossain kohtaa päätin käydä vaa'alla vilkaisemassa, mutta en ottamassa aamupainoa kuitenkaan. En siis edelleenkään tiedä mitä painan. Mutta muutaman kerran olen lukemaa vilkaissut jossain kohtaa päivää ja sen perusteella veikkaisin aamupainoni olevan jotain 49-51kg välillä. Ihan tajutonta! Lyhyessä ajassa siis paino on noussut kohtalaisen paljon, mutta en koe sen olevan juuri missään ylimääräisenä. Meinaankin, että paino nousi tämän hetkiseen biologiseen painooni, mikä ei enää vain ole se 46kg. Ja se on mieletöntä. Ensimmäisen kerran kun vaa'alla näkyi ne korkeammat lukemat, katsoin itseäni kunnolla kokovartalopeilistä ja mietin, että painan jotain viisikymmentä, eikä minussa ole mitään vikaa missään!


Plussakaloreilla kahdesti ollessani olen korkeimmillaan painanut 50kg ja silloin on jo alkanut ahdistaa liikaa ja on pitänyt aloittaa miinustelut, koska keho ei ole miellyttänyt silmää. Se on alkanut kerätä liikaa löysää. No, tässä on nyt puolivahingossa tapahtunut siis jotain hienoa, sillä en voisi olla tyytyväisempi kroppaani tällä hetkellä. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että sitä neljäkuusikiloista rimpulaa minusta ei tule enää koskaan. On paljon parempi nyt. Eli niille huolestuneille tiedoksi, jotka miettivät, että nyt se typerys on taas plussilla ja miinustelee taas keväällä ja sekoittaa kroppansa jälleen kerran: täällä pysytään. Kroppa saa rakentaa itseään tässä painossa. Ei alhaisesta painosta ja kireästä kunnosta hissuksiin seuraavaan kireään kuntoon. Vaan tässä on hyvä. Ruokailut on vakiintuneet määrineen ja rytmityksineen ja sisältöineen. Joskus pitää syödä enemmän ja joskus (kylläkin harvoin) vähän vähemmän. Veikkaan painonkin vakiintuvan, ellei ole jo vakiintunut.

Olen myös miettinyt jotain, minkä ajatuksen Eikku joskus heitti ilmoille. Että minun taannoinen neljänkuuden kilon paino olisi ns. kisapainoni, eikä siinä välttämättä ole luonnollista olla. Silloin olin eri mieltä, sillä silloin siinä painossa kaikki pelitti niin kuin pitikin ja olin tyytyväinen. Se oli silloin se biologinen painoni. No, nyt olen eri mieltä. Tai ehkä ennemminkin kehoni päätti olla eri mieltä ja sitten minä sen myötä.



Tästä kiitos Jeritan fb -sivun postaukselle, josta sen bongasin!

Suurin ja selkein muutos tosiaan tapahtunut takapuolessa. Se tapahtui niin nopeasti, että en nähnyt sen kasvua, vaan yhtäkkiä se oli siinä. Yhtäkkiä farkut alkoivat kiristää oikein kunnolla ja peilistä näkyi pystyt kankut. Miten ihmeessä ne siihen nousivat?! En huomannut painon nousua tai kankkujen kasvua varmaankaan siitä syystä, että aina aiemmin ne ovat kasvaneet väärästä suunnasta, eli alaspäin tai sivuille. Sen huomaa kyllä. Ehkä sitä on nyt vahdannut samanlaisia merkkejä, mutta kun niitä ei ole näkynyt, joten salakavalasti takamus on päässyt kasvamaan. Ylöspäin. Niin uskomatonta. Mitä enemmän se nousee ja kasvaa, sitä huomaamattomammaksi muuttuu sen kaiken ylimääräisen näkyminen, mitä kannikoiden alle sivuun pääsi vuosi sitten kasvamaan.

Eilinen kuva uudelleen. Koska..

..näiden välillä ei edes ole sitä kuukausimäärää, mikä niissä oli ottohetkellä. Ensimmäinen kuva on huhtikuulta, mutta aivan samanlainen kuva olisi voinut olla kesäkuussa, ellei jopa heinäkuussa. Kesällähän vasta aloitin pyllynkasvatusbileet, eli perstalkoot, ja ne olivat jopa jäissä (joko kokonaan tai osittain) migreenien vuoksi pidemmän aikaa. Eli tämä muutos on oikeasti ihan muutaman hassun kuukauden aikana tapahtunut. Saati sitten, että vielä syyskuun lopulla painoin vain 46kg, eli voi olla sitäkin nopeampi muutos. Jotenkin itselleni(kin) aivan käsittämätöntä! Mullahan ei edes geneettisesti ole takamusta, se ei ole ollut plussilla koskaan läheskään tämän kokoinen, saati mallinen. Se ei ollut tämän kokoinen, kun painoin 56kg ja olin paksu. Mulla ei vaan ole koskaan ollut pyllyä. Nyt se kasvoi. Jokusessa kuukaudessa! Se mikä on hienointa, on että tietää sen olevan isoksi osaksi lihasta. Siksi se kasvoi ylös, ei alas tai sivuille, niin kuin aina ennen. Se kaikki muu mitä siinä on, saa ehdottomasti olla, sillä sillähän se loppupyöreys ja muoto tulee. Ja olenhan minä tietysti treenannutkin, nimenomaan takapuolta, varmaan kovemmin kuin koskaan ennen. Säännöllisesti, tietyllä rutiinilla ja ainakin tosiaan omalla mittapuullani kovaa. Tämän lisäksi olen pitänyt huolen, että jalkatreenipäivinä olen varmasti plussilla. Selkeästi tämä on ollut hyvä tapa.

Sanoisin, että kehossa toimii tällä hetkellä jokin todella hienosti ja ravintopuoli on kropalleni täysin optimaalinen, jotta se pääsee kehittymään. Kehitys tässä tapauksessa, kaikkien muiden yllä olevien asioiden ohella, kertoo kehon toipumisesta. Olen siitä ihan suunnattoman iloinen. Matkaa on varmasti vielä jäljellä, mutta suunta on todella oikea. Siispä tällä mennään jatkossakin. Peilistä on tullut jälleen ystävä. Ja vaaka pysyy edelleen jemmassa. En usko, että joudun lääkitsemään kilpirauhastani millään muulla kuin kaikella sillä millä tähänkin asti. Vielä syyskuussa en asiasta ollut yhtään varma.

Täytän helmikuussa kolmekymmentä. Tämän olen varmaan kertonut ennenkin, mutta olen tosiaan odottanut tuota vuosikymmentä jo jostain parikymppisestä asti. Silloin, kehooni tyytymättömänä luin jonkun naisjulkimon haastattelun lehdestä, jossa hän kertoi, että hän muiden naisten tapaan oppi hyväksymään kehonsa totaalisesti vasta täyttäessään kolmekymmentä. Mietin, että silloin sitten minäkin. Saavutin sen tilan kuitenkin 28 -vuotiaana jo ennakkoon. Mutta sitten jotain tapahtui ja olin varma, että sinne meni ne kolmenkympin hyväksymiset. Vaan taitaa ollakin niin, että jos tämä tahti jatkuu, olen omassa huippukunnossani silloin. Enköhän kykene hyväksymään sellaisen kehon, vaikka olisi vähän ylimääräistä siellä ja tuolla. Kunhan kehittyy, kasvaa ja kaikki toimii niin kuin pitääkin - miten siitä kehosta ei voisi olla tykkäämättä?

Iso suukko elämälle! Näillä fiiliksillä on täällä kohta kolmikymppinen Hello Kitty -hupparilainen.. :')

Jotenkin tässä tuntuu, että miten minusta nyt tuli näin onnekas, että keho toimii näin hyvin ja että takapuoli lähti toivottuun kasvuun kun tahdoin sen lähtevän kasvuun. Tuntuu, että minun kävi hyvä tuuri. Mutta tätä kirjoitusta katsellessani meinaan, että taitaakin olla niin, että kova työ on palkittu, eikä tuurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Matka ei ole ollut helppo, mutta kyllä vaan on ollut sen arvoinen.

31 kommenttia:

  1. Sankari! Siis mä koska luin tekstin alusta loppuun ;) Mut oon kyl sitä mieltä et säkin oot melkonen sankari, ku oot noin upean kehityksen/kasvun (nii henkisesti ku fyysisesti) käyny läpi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen sankari! Ootkohan ainoa.. :D Ja kiitosta! Kyllä sitä tosiaan tuntee kasvaneensa muutenkin kuin berberin puolelta tässä välissä. ;)

      Poista
    2. Jotenkin tuli mieleen et saattaisit löytää sua kiinnostavia juttuja ja ruokaohjeitakin tästä blogista;

      http://monkeyfood.net/

      Poista
    3. Kiitos! Siellähän on vaikka mitä kivaa! :)

      Poista
  2. Voi Heidi, iso kiitos tästä tekstistä! Olet kyllä tehnyt ihan huikean työn ja se on ilmiselvästi kannattanut! Kiva, että jaat näitä juttuja täällä, niin näistä saavat muutkin ottaa opikseen. :) Tekstisi antoi uskoa itsellekin. Oon viime aikoina ihmetellyt matalia sykkeitä. Ensin olin vaan tyytyväinen (hölmöä), mutta ei se taidakaan olla kovin hyvä juttu. Ärsyttää myös tuo kehittymättömyys.

    Eli vielä kerran kiitos vinkeistä. Toi "Lopetin myös stressaamisen" -lause kyllä hieman särähti korvaan. ;) Ei siis huonolla tavalla, mutta saat sen kuulostamaan ihan tosi helpolta. :) Mäkin olen kovasti yrittänyt, mutta en koe asiaa niin helppona hommana. Toki siihen täytyy pyrkiä, jos haluaa asioiden parantuvan. Itsestähän se (ja muutkin toipumiseen liittyvät asiat) on kiinni.

    Mut nyt mä lopetan tämän sun kommenttiboksin täyttämisen. Tästä aiheesta vois kirjottaa vaikka romaanin. ;-) Onnea vielä saavutuksistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan mahtavaa, että toisetkin saavat tästä jotain irti! Siitä syystä jaoinkin tämän täällä, koska tuossa on niin paljon eri keinoja ja asioita, että sieltä varmasti moni saa ammennettua juttuja omaankin elämään. Edes jostain niistä.

      Kyllähän ne sykkeet saattaa laskea sitä mukaan kun kunto nousee, mutta jos ne tipahtaa yhtäkkiä (mulla niinkin nopeasti kuin yhdessä päivässä), niin sitten on kyllä kyse jostain muusta. :/

      Stressaamisen lopettaminen ei ole kyllä yleisesti helppoa. Siinä vaiheessa se yleensä helpottaa, kun tajuaa siinä stressatessaan, että nyt stressaa. Vasta sitten sitä voi yrittää muuttaa, kun sen tiedostaa. Itsellä oli juuri tuo yksi lause erittäin ratkaiseva tässä asiassa! Meinasin aluksi, että sen muistaminen stressihetkellä olisi haastavaa pitkän aikaa, mutta nykyään se tulee mieleen automaattisesti jo. Isompiin asioihin se ei taas oikein käy, sillä isot asiat saattaa olla isoja myös vuoden päästä. Niinä stressihetkinä kannattaa miettiä edes pientä taukoa tilanteesta, jonka aikana tekee jotain mitä tykkää tehdä tai on tekemättä mitään. Tai ottaa vaikka päikkärit/pitkät yöunet, jos vain mahdollista. :) Ja tietysti ne asiat, joihin ei voi itse vaikuttaa laisinkaan, kannattaa ihan suoraan jättää stressaamisen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan tilannetta muuta mihinkään suuntaan. Antaa elämän viedä, jokin suunnitelma sillä on. :)

      Toisaalta nämä kaikki on mahdollisia vain niissä elämän perinteisissä stressitilanteissa. Ei niissä oikeasti todella suurissa vastoinkäymisissä. Ne on asioita erikseen.

      Heh, itsekin taidan täyttää omaa kommenttiboksiani. :D Kiitos! Ja toivottavasti saat selätettyä stressimonsterin! Tiedä vaikka siitä lähtisi sulla toipuminen alkuun. :) Tsempit!

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Ainakin mielettömän mittainen.. :') Hihi. Kiitos Elina. <3

      Aloin ajatella tuota sanaa. Siis mieletöntä. Sehän meinaa, että mieltä vailla. Eli eihän se ole kohteliaisuus ollenkaan. o.O Vaan silti se on. Suomen kieli. <3

      Poista
    2. ARVAA MITÄ!? Mä mietin IHAN SAMAA kun kirjoitin tota! :D Mutta sitten ajattelin, että ei kukaan muu varmaan ala ajattelemaan niin, vaan tajuaa sen niin kuin yleisesti on tapana tajuta. :D Eikä, hihi, olis pitänyt arvata, että Heidit ajattelee yhteen.

      Mutta niin. Se tarkoitus oli kuitenkin kertoa sinulle, kuinka mahtava olet ja kuinka mahtavaa työtä olet tehnyt (tässäkin) ja kuinka mahtavaa ylipäätään on, että kaikki toimii taas aikalailla hyvin. <3

      Poista
    3. Ja juu, oli mahtavan mittainenkin. ;D

      Poista
    4. HAAA :DD Täällä mietittiin, että jos se oisi sama kuin englanniksi on mind-blowing. Että joku on vaan niin siistiä, että sitä ei voi käsittää. Sen sijaan, että kommentin kohde olisi mieltä vailla, kommentoija itse onkin mieltä vailla, koska on nähnyt jotain niin siistiä, ettei sitä voi käsittää! :D Heh, heti aamusta tälläisiä juttuja. :')

      Hihi. Kiitosta mahtavainen Rinkelöinen. <3

      Poista
  4. Mua ilahdutti erityisesti tuo hyväksyntäsi siitä, että kroppa muuttuu, eikä biologinen paino ole sama elämän loppuun saakka. On tietysti yksilökohtaista, missä iässä tapahtuu minkäkinlaisia muutoksia, mutta mulla on usein sellainen olo, että monille kolmeakymppiä lähestyville tai juuri sen ylittäneille tulee ikään kuin uusi murrosikä sen suhteen, että kroppa muuttuu ja siihen on sitten hankala suhtautua. Vedin melkoiset kilarit siitä, kun kuulin erään tuttuni sanovan yhteisestä kaveristamme, että "tuokin on päässyt vähän levähtämään viime vuosina", kun vertailukohtana oli siis se, miltä kyseinen ihminen oli näyttänyt lukiossa. Me olemme toki kaikki eri mallisia ja jotkut säilyvätkin suht samanlaisina pitkään, mutta en nyt kuitenkaan pitäisi _tavoitteena_ sitä, että meidän pitäisi aikuisina näyttää samalta kuin teini-ikäisinä, eli öö, käytännössä lapsina.

    Saanko muuten kysyä tosi tyhmän kysymyksen, että minkä mukaan määrititte nuo kuuden tunnin unet? Ne kun kuulostavat tosi vähäisiltä muutenkin ja itse näin kilpirauhasvajukkina (hehheh) olen täysin toinen jalka haudassa, jos yrittäisin edes yhden viikon arkipäivät pärjätä kuuden tunnin yöunilla. Toki toistan tässäkin, että nämä ovat yksilökohtaisia asioita, mutta kiinnosti vain, kun omaan korvaan kuulostaa aika tiukalta arjelta, jos ei ole aikaa nukkua enemän. Meillä minä nukun aina tunnin-pari enemmän kuin kihlattu, vaikka nykyisin olenkin kohtuuhyvin toimivalla tyroksiinilääkityksellä. Sitä ei onneksi isoa annostusta tarvittu, mutta kieltämättä olisin tyytyväisempi, jos olisin saanut pelkällä ruokavaliolla ja liikunnalla arvot korjattua.

    Anyway, oli kiva lukea paljon näin kivoja ajatuksia! Mulle oli mielettömän hyvä opetus se, kun joskus ehkä pari vuotta sitten lakkasin tyystin punnitsemasta itseäni (lopetin ostamasta vaakaan paristoja), sillä vaikka silmämääräisesti näenkin, että painoa on tullut vähän lisää (läskinä, ei lihaksena :P), niin en ahdistu siitä, kun ei ole mitään ulkopuolisia numeromäärityksiä ahdistamassa, vaan rakastan kroppaani enemmän kuin koskaan. :) Erittäin hyvä, että huomioit tuon, miten ikävästi puhuit itsellesi. Sitä ei todellakaan saisi pitää normaalina tai ainakaan hyväksyttävänä käytöksenä vain siksi, että niin monet niin tekevät. Itse sain syömishäiriöstä kärsineeltä ihmiseltä mahtavan vinkin, että ei pidä ikinä koskettaa itseään ikävällä tavalla, esim. puristella läskejä ja samalla haukkua itseään. Ihan yksinkertainen juttu, mutta olen havainnut sen voiman vasta, kun aloin itsekin sitä noudattaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä on tällaista uuden oppimista koko ajan. Nähtävästi se keho muuttuu siitäkin mitä se oli 28 -vuotiaana siihen mitä se on kolmikymppisenä. Pitäisi vaan pysyä vauhdissa mukana! Kohtuutonta on minustakin vaatia, että ihminen olisi saman mallinen aikuisena, mitä oli kouluiässä. Itse tosin olin niin huonokuntoinen ja löysä teini-ikäinen, että en tahdo edes ajatella sitä, että näyttäisin samalta. :D

      Kuusi tuntia unta oli tosiaan ne edelliset unet, eivät enää. Saksassa kun asuttiin, niin tuo noin kuusi tuntia tuli ihan kehon omasta rytmistä. Silloin olisi ollut aikaa nukkua vaikka yhdeksän, eli tiukasta arjesta ei ollut kyse. Meille molemmille tuolloin riitti tuo määrä loistavasti ja sen huomasi siitä, että energiaa riitti heti aamusta sinne iltaan asti, jolloin vasta alkoi väsyttää ensimmäisen kerran. Se oli meille hyvä. Tosin elämä Saksassa oli pitkälti totaalista unelmaa muutenkin ja se varmasti vaikutti siihen, että unta ei yksinkertaisesti tarvinnut niin paljon. Plus olin terve. Tänne muutettua unen tarve alkoi kasvaa ja erinäisten asioiden vuoksi arki on sitten taas ajankäytön osalta tiukempaa, mutta rukkaamalla aikatauluja saatiin lisätunteja uneen. Seitsemän ja puoli tuntia on nykyinen optimi, minkä kanssa on energiat kohdillaan, ja siihen määrään tähdätään. Koskaan ei enää sitä vain kuutta tuntia tule, niin kiire ei ole. :)

      Mulle ei tuo vaaka ole koskaan ollut suurempi ongelma, vaan erittäin tarpeellinen. Nousevat lukemat eivät ole koskaan ahdistaneet, mutta on pitänyt pitää huoli, ettei paino tipahda liiaksi, kun olen ollut niin pieni ja aineenvaihdunnaltani rivakka. Nyt kun peilikuva ei enää korreloinutkaan vaa'an numeron kanssa, oli selkeästi hyvä päätös luopua punnituksista. Mielenkiinnolla tulee välillä katsottua, että missä nyt mennään, mutta mielelläni en sitä aamupainoa vilkaise. Lähinnä, koska sillä ei ole mitään merkitystä, niin miksi se pitäisi sitten tietää? Rumasti itselleni puhuminen on kanssa aika uusi juttu ja onneksi sitä kesti vain sen hetken ennen kuin tajusin mitä on tapahtumassa. Tuosta englanninkielisestä jutusta (kisapaino vs. off -paino) löysinkin itseni, niistä osista, miten kilpailijalle on hankala hyväksyä oma kehonsa sen jälkeen, kun vatsapalat eivät enää näykään. Se kaikki oli mulle se normaalitila pitkän aikaa ja olin siinä ihan hemmetin tyytyväinen! Ensimmäistä kertaa elämässäni hyväksyin kroppani, koska se oli niin hyvä. Sitten kun se katosi, pyrin siihen takaisin kuukausi kuukauden jälkeen, onnistumatta kuitenkaan (pitkälti koska kilppari), niin eihän sitä osannut hyväksyä millään. Koska tiesin, mitä siellä alla parhaimmillaan on ollut. Töitä se vaati, että sai oman pään synkattua nykyisen kropan kanssa ja antaa sen rimpulan olla siellä jossain. Rimpula oli mun ns. kisapainoni ja sen kanssa ei vain kuulu elää, jos tahtoo kehon toimivan kunnolla. Ja vaikka kehossa on ylimääräistä siellä täällä, se ei häiritse. Voin puristaa masumakkaraa ja todeta vain, että siinä nyt on tuollainen ja mun on hyvä olla juurikin sen vuoksi, että se on siinä. Enää ei tulisi mieleenkään, että siitä nappaisin kiinni ja soimaisin itseäni. Sillä nythän mä olen vihdoin ollut itselleni hyvä. Tein hyvän teon, kun sen kasvatin siihen. :)

      Poista
  5. Whoo, hei loistavaa että kroppa toimii ja näyttäs pyyhkivän hyvin muutenkin (dat ass!!). Ite kans just ottanu selvää kilppariasioista, kun gyne totes että kandeis testata kohta hormoniasiat (kilppari included), jos ei menkkoja ala näkymään - pillerien lopettamisen myötä siis. Ja siis ku itellä ollu taas niin veto pois, että ei kiinnosta mitkää jumpat tai treenit. Jotai ku yrittää tehä ni löytää vaa ittesä lattialta makaamassa treenivaatteissa apaattisena. O.O Hankala vaan sanoo, et onks tää nyt JOTAIN vai vaan sitä että työttömänä tässä veltostuu ja elämän rytmi on muutenkin sekasin. Mut joo, ootellaan nyt vielä jokunen kuukausi, niinku lääkäri käski ennen kun mennään testeihin. Melkein toivon että menkkoja ei kuuluis, ja sit ne testit pitäs oikeesti ottaa... x)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parempaan suuntaan on ehdottomasti menty ja aika ryminällä sitäpaitsi! Ei meinaa matkassa pysyä!

      Mullakin jäi aikoinaan (2009) pillereiden lopettamisen jälkeen menkat tulematta. Oottelin puoli vuotta ja sitten ne käynnistettiin Terolut -valmisteella. Pitiköhän kaksi kierrosta syödä sitä ja siitä eteenpäin tulivat itsekseen. Toivottavasti sullakin jossain kohtaa pörähtää käyntiin, ennemmin tai myöhemmin. Ja sulla kun on niitä viljaoireita, niin menkathan saattavat jäädä pois myös hoitamattoman keliakian vuoksi! o.O

      Poista
    2. Oho, keliakian yhteys menkkoihin oli uus juttu! Hyvä tietää.

      Terolutia (keltarauhashormonia taitaa olla) mäkin söi muistaakseni pari kuuria aiemmin kun olin ilman pillereitä. Vaan eipä ne menkat sieltä koskaan normalisoitunu. :P Alotin sillon pillerit sit vaan uudestaan vuoden jälkeen ku tympäs koko touhu. Mut juuh, katellaanpa miten nyt käy. Pitäs koittaa aktiivisemmin olla stressaamatta kyllä. :P

      Poista
    3. Mäkin opin sen vasta äsken! :D

      Tuliko sulle menkat Terolutin kanssa kuitenkin? Sehän kertoo jo sen, että ainakin estrogeenia on tarpeeksi.

      Ja stressaamisen lopettaminen on aina suositeltavaa! :')

      Poista
  6. Niin paljon hyviä pointteja ja niin hyvä kirjoitus. Olin hieman herkässä tilassa (tai sitten olen pahempi itkupilli kuin luulinkaan), mutta junassa lukiessani oikeasti liikutuin niin, että vedet nousi silmiin. Olen ollut syksyn mittaan huomaavinani kirjoituksissa varovaisia merkkejä joistain näistä jutuista, ja muutos on ihan todella ihailtava. Harvat analysoivat näin itsekriittisesti JA LISÄKSI tekevät asialle jotain. Useammin laitetaan pää pensaaseen "en-haluu-kuulla-en-haluu-kuulla" ja itsepintaisesti pitävät kiinni omista näkemyksistään. Sinä olet laittanut tosi monta ajatusta puntariin yhtäaikaa ja tehnyt viisaita päätöksiä ja käytännön toimenpiteitä.

    Pitää erikseen vielä mainita, että kunpa useammat ymmärtäisivät tuon oman sisäisen (ja joskus ääneenkin suoritetun) itsepuhelun merkityksen! Puheen voimalla vahvistetaan helposti juuri sitä omaa negatiivista minä-kuvaa. Peilataan itseä nyrpistellen ja helposti valitetaan sille puolisollekin, että "kun mulla on tätä fläsää tässä ja toikin paikka roikkuu". Tämä sinun pitkä tekstisi toi hyvin esille sen toisen puolen: kun keskittyy ihan muihin juttuihin, niin elämänlaatu kohoaa moninkertaisesti ja parhaassa tapauksessa sitä kehitystä alkaa tulla huomaamatta!

    Pylly on mahtava <3, mutta vielä mahtavampi on muutos, jonka olet henkisesti käynyt läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eikku! Juuri sulta tällaiset sanat lämmittää tosi kovin. En oikein edes tiedä mitä sanoa. Jotenkin tunnen suurta ylpeyttä nyt, kun kirjoitit minusta noin. :) Tähän kommenttiin tulen myös varmasti palaamaan muutamaan kertaan, jos itseään pitää mistään näistä muistuttaa.

      Tuo negatiivinen itsepuhelu vaikuttaa kyllä tosi laajalle, eikä vain siihen peilin eteen suoritettuun hetkeen. Itse en ollut parhaalla päällä noina aikoina, ja miksi olisinkaan ollut, olinhan niin huono ja ruma ihminen! Oikeastaan mies tuosta mut saikin lopullisesti riuhtaistua irti, kun hän vähän apeana sanoi, ettei oikein tiedä miten kehuisi enää kun vastaus on aina, että enkä ole tai vastaavaa. Olin jo aiemmin ärsyyntynyt tuosta omasta tavastani ja tuon myötä lopetin sen sitten kokonaan. Sanoin taas kehuihin kiitos ja aloin uskoakin niihin. Saatan jopa kärttää niitä, jos ei automaattisesti kuulu. :')

      Nykyään ei tosiaan enää tule käytettyä tästä kasvaneesta kropastani ikäviä sanoja. Nykyään olen vain lämpölaajentunut. Eli kuuma! :DD

      Kiitos vielä. Tuli hyvä mieli.

      Poista
  7. Ihana lukee et nyt on kaikki hyvin. <3 Hyvä mimmi, oot mun idoli <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan en uskalla vielä huokaista, että tässäkö tämä oli, mutta suunta on ainakin oikea! Uskon koko ajan kovemmin, että näihin asioihin voi isosti vaikuttaa ihan itse. Kiitos Kaisalainen. <3

      Poista
  8. Huh mikä teksti. Mutta kertakaikkisen hienoa että kaikki on paremmin ja toi kasvanu pylly on hyvä esimerkki siitä että kroppa kiittää kun sitä tarpeeks ruokkii ja kuuntelee. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä maar tuon luku-urakan jälkeen hengästyttää! :D Aika paljon sankareita tänne kommenttiosioon asti selvisi. :') Pylly tosiaan symboloi tätä kaikkea kyllä tosi isosti (kirjaimellisesti :DD) ja nyt vaan jatketaan hyväksi havaitulla kaavalla!

      Poista
  9. Siis hei pyllyposkisisko! Sut on NIIIIN hyväksytty mun pyllykerhoon (jossa olen siis tähän asti ollut ainoa jäsen)!!! Mitkä kankut!!!! Ja ihanaa kun oot tervehtyny <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyllyposkisisko!! Ihan parhautta!! Vaiks mä tykkäsin kyllä valtavasti mm. siitä onteloeläinsiskosta kanssa! :D
      Sä oot kuitenkin THE ASS, mä oon vissiin sun pyllyposkipikkusisko! Hihhiihh!! Ja kiitosta kanssa! <3

      Poista
  10. Mahtavuutta Heidi!! Loistava kertomus, loistava sinä <3
    Kyllä sai taas vinkkiä ja inspiraatiota tässä itsekin, eiköhän kevään mittaan ala jotain kehitystä pitkästä aikaa taas tapahtumaan, kunhan pääsee muusta stressistä eroon....toivottavasti :)
    Olet mahtava! :) Kauheesti hymiöitä ja muita merkkejä, mutta olkoon. Tähän niitä myös lisää, ihan lauantain kunniaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Merry! :) <3
      Loistavinta on se, että tästä on toisillekin apua ja inspiraatiota. Stressi on varmasti yksi suurimpia kehon kiusaajia, toivottavasti säkin pääset siitä eroon! Keho tykkää stressittömyydestä valtavasti.
      Hih, hymiöitä ja muitakin merkkejä otan mielelläni vastaan. ;) Sulle kanssa! :)

      Poista
  11. Kaikki on jo varmaan sanottu, joten tyydyn sanomaan, että yksinkertaisesti mahtavaa!! ;))

    VastaaPoista
  12. Oih ja voih, kyllä vaan kannattikin lukea tämä pohdinta, vaikkakin "pienellä" viiveellä. Mä taisin loppuvaiheessa jo huokaista, että "älä lopu vielä, älä lopu vielä", kun niin mielenkiintoista oli. En voi olla ihailematta tota sun paneutumista asioihin. Otat selvää, teet asiat just eikä melkein. Siinä ois monelle muulle tavoitetta koko loppuelämäksi, kun taas sinä selätit ongelman jos toisenkin tosta vaan. Huh. Oot mieletön <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Marilii! <3 Arvostan, että tulit näin jälkeenpäinkin vielä lukaisemaan. Terveys on semmonen asia, mihin tykkään panostaa kyllä ihan täysillä. En tykkää, kun kroppa ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Sitten pitää laittaa korvat hörölle ja kuunnella, että mitä se tahtoo mulle sanoa. Ja nyt on ainakin suunta oikea!

      Poista