Syy, miksi kirjoitan tästä täällä, on sen selkeä vaikutus treeneihin ja syömisiin. Itse en ole kovin stressaavaa ja huolehtivaa ihmistyyppiä, varsinkin jos asioille ei voi mitään. Mutta kun kyse on jostain tällaisesta, niin sitten olen ihan rikki. Se huoli ja suru asuu valtavana painona rinnalla ja solmuna vatsassa. En pysty keskittymään mihinkään ja samaan aikaan tahtoisin keskittyä johonkin muuhun. Treenejä ei tee mieli tehdä ja samaan aikaan tekee mieli tehdä niitä, ihan tosi kovin, jotta saa jotain muuta ajateltavaa. Kuitenkin kesken treeninkin asia pyörii päässä, jatkuvasti, mutta edes sen liikkeen suorituksen aikana pää on useimmiten tyhjä. Tarvitsen treenejä, mutta en pysty tekemään niitä kovaa. En tällä hetkellä. Rauta on valtavan raskasta ja se keskittyminen ei tosiaan ole kovinkaan suurta. Kuitenkin koen, että parempi tehdä edes jotain. Ymmärtäisin kyllä, jos joku ei tällaisessa tilanteessa tekisi mitään ja sallisin sen itseltänikin. Mutta jos en tee jotain, istun ja suren. Siksi mieluummin teen.
En kuitenkaan vaadi itseltäni tällä hetkellä treenien suhteen mitään. Olisi hyvä, jos saisin edes kolme treeniä viikkoon tehtyä, eli pääpiirteittäin kroppa kerran viikossa läpi. Kehittävää treeniä se ei ole, mutta ylläpitävää. Ainakin jollain tasolla. Lisäksi treenipäivät eivät ole päiviin sidottuja, eikä sisällötkään. Teen sitä, mitä mieli tekee tehdä. Niin kauan kun siltä tuntuu, teen näin.
Ruokailut on toinen asia, mihin tämä selkeästi vaikuttaa. Mulla lähtee ruokahalu kokonaan tällaisen tilanteen ollessa käsillä. Vatsassa on niin iso solmu, että kun se tuntuu siellä selkeästi, en pysty syömään. Tuntuu, että tukehdun ja jokainen nielaisu on aiheuttaa paniikin. Nälkää en juuri tunne, mutta koitan silti syödä mahdollisimman hyvin. Aina se ei onnistu, kun solmu estää sen. Väliin on jäänyt niin lämmintä ateriaa, kuin iltapalarahkaakin. Tämän ruokailunkin vuoksi on hyvä, että treenitkin ovat keventyneet. Eipä näillä syömisillä lihaksia kasvateta. Eikä välttämättä edes säilytetä, mutta se on pienin murheeni juuri nyt. Ei kiinnosta takapuoleni koko tai koostumus, tai hauiksen ympärysmitta. Ja painohan tulee ihan varmasti putoamaan. Sen saa sitten joskus taas nostettua sieltä ylös, kun ruoka ja treenit maistuu entiseen tapaan. Ei ole kyllä aavistustakaan milloin se tulee tapahtumaan. Ei tämä tästä ainakaan helpommaksi ole tulossa. Toivon tosin edes pientä helpompaa kautta tuohon väliin, ennen sitä suurinta surua. Ja terveyden koitan tässä ylläpitää koko ajan, jotta en taas joudu vaikeuksiin kilpirauhaseni kanssa. Se on mielessä kyllä tämän kaiken keskellä ja ihan tahallisia typeryyksiä sen suhteen en tule tekemään.
Maanantaina en pystynyt tekemään treeniä ollenkaan. Se tuntui varsin ylitsepääsemättömältä. Tiistaina jaksoin crossailla ja crossailin vähän ekstraakin loppuun, kun tuntui niin hyvältä. Eilen sain tehtyä jalkatreenin, mikä tuntuu tänään, vaikka rauta painoikin siinä harteilla tonnin. Tänään oli tarkoitus treenata seuraava punttitreeni, mutta suunnitelmat muuttuivat. Unen tarve on kasvanut, sillä tämä jatkuva huolehtiminen uuvuttaa (lisäksi nukkuminen on kivaa, sillä silloin ei ole murheita). Nukuttiin viime yönä ainakin yhdeksän tuntia. Herättiin aamulla syömään aamupalaa ja oltiin hereillä ehkä pari tuntia, kunnes väsytti niin kovin, että oli pakko mennä nukkumaan. Otettiin siinä sellaiset kolmen tunnin päikkärit ja herättiin kahdelta iltapäivällä. Tuon jälkeen mietin vielä treenille ajankohtaa, mutta kun ulkona satoi vettä kaatamalla, iski tunne, että sinnehän tahdon mennä. Siispä tässä illemmalla lähdin hölkälle. Kaatosateeseen. Se tuntui täydelliseltä. Juuri sitä tarvitsin. Juoksin, kunnes en enää pystynyt (minähän en tosiaan ole mikään juoksija..) ja sitten taas kävelin. Ja taas juoksin, kävelin, juoksin, kävelin.. Melkein kuusi kilometriä myöhemmin palasin litimärkänä ja kylmissäni kotiin. Ja olo oli hetken aikaa aivan ihana. Se tuli tarpeeseen. Oliko se fiksua, sitä en tiedä. Normaalisti en jalkapäivän jälkeen tee aerobisia, mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Nyt on tämän kaiken murheen keskellä otettava se onni sieltä mistä se vain on mahdollista löytää.
Litimärkä. Hetken aikaa kevyt mieli. |
Miten iso huoli ja suru vaikuttaa tiellä treeneihin ja ruokailuihin?