lauantai 28. heinäkuuta 2012

Sillä minähän kelpaan

Aika moni on kirjoitellut viime aikoina itsensä hyväksymisestä. Ajattelin käydä asiaa itsekin vähän läpi. Henkilökohtainen tarinani tästä kokonaisuudessaan löytyy toisen blogin puolelta täältä.

Mitä se on sitten tarkoittanut kohdallani, kun vihdoin olen itseni tällaisena hyväksynyt? Tuossa edellisessä kirjoituksessani asia oli vielä hyvin tuore, eikä näkökulmaa tähän nykyiseen tilanteeseen vielä ollut.

Minulle se tarkoittaa mm. sitä, että enää en häpeä alhaista painoani. Syöminen sujuu ilman omituisia vivahteita tai häiriöpiirteitä. Siihen on tullut erilaista vapautta, kun ei ole pakko syödä. Minun ei tarvitse ahtaa itseeni ylimääräisiä määriä päivänä, jolloin ehkä liikunkin normaalia enemmän, enkä pysty syömään kulutuksen verran takaisin. Ei se ole niin vakavaa, jos näitä päiviä on silloin tällöin. Välillä paino tipahtaa vain noustakseen sieltä sitten taas takaisin siihen, minne sen sitten haluankin. Treenit ja liikunta ovat saaneet aivan uutta puhtia, kun se alkoi tapahtua puhtaasta ilosta eikä mistään muusta. Ei painon ylös saamisen vuoksi, en kenenkään muun vuoksi, en miellyttääkseni ketään. Ja yllättäen sitä on kehittynyt tässä asiassa aika huimasti sen jälkeen.

Sitä on hyväksynyt omat epätäydellisyytensä, kehon anatomisen muodon, asiat joille ei mitään voi. Sitä on keskittynyt vaikuttamaan niihin, joille voi jotain. Sillä välin sitä on hyväksynyt myös ne piirteet siinä muodossa kuin ovat nyt, kunnes niissä on sitten joskus muutosta havaittavissa. Tässäkään hetkessä, tässä kehossa, ei ole paha olla. Silti minusta itsensä hyväksyminen ei tarkoita sitä, että sitä toteaisi vain olevansa tällainen ja se olisi sillä selvä. Se olisi tyytymistä, ja siihen ei pitäisi koskaan ryhtyä, jos asiaan voi kerran vaikuttaa ja varsinkin jos tietää, että siihen pitäisi vaikuttaa. Oli kyseessä sitten mikä asia vain ja syy siihen mikä vain.

Minulla on edelleen omaa kehoani kohtaan tiettyjä komplekseja. Toisiin asioihin voin vaikuttaa, toisiin en ja ne on minulle ok. Koen esimerkiksi, etten voi vaikuttaa siihen, että olen näin pieni. En voi vaikuttaa siihen ainakaan terveellä tavalla. Siispä olen sitten vain näin pieni. Minä hyväksyn sen, enkä anna kenenkään laittaa päähäni enää, että painoni olisi ongelma. Painoni ja kokoni on ollut minulle arka asia kutakuinkin aina, muttei ole enää. Nyt en piilottele kehoani, vaan nautin siitä.

En voi sanoa tykkääväni pikkupohkeistani tai rintakehäni näkyvistä luista. Mutta ne vain ovat siinä ja saavat sitten puolestani olla. Ensimmäistä kertaa sitten ala-astevuosien olen täällä Saksassa kulkenut yhtään missään julkisesti päälläni jotain, mikä paljastaa vähääkään jaloistani. Yleisellä uimarannalla en ole ollut vuosiin. Nyt sellaiselle meneminen ei tuntuisi lainkaan pahalta. Vähän aralta, muttei pahalta. Aivan täysin mahdolliselta.

Suurimpia muutoksia itsensä hyväksymisen jälkeen on tosiaan olleet nämä jalkojen paljastamiset (siis oikeesti, tämä on jotain huimaa!). Myös tukan lyhentäminen sellaiset 40cm tänne saapumisen jälkeen oli aika huima juttu, enkä voisi olla tuohon päätökseen tyytyväisempi.

Jos mietin edes puoli vuotta taaksepäin, ei olisi tullut silloin mieleenikään paljastella itsestäni tällaisia kuvia, mitä olen täällä näyttänyt. Yhtenä suurimpana esimerkkinä tämän postauksen bikinikuvat. Tuollaiset eivät enää vaadi minulta paljoa. En punnitse, tuskaile ja mieti uskallanko laittaa. Miltä mikäkin kohta siinä kuvassa näyttää, liian luiselta, liian isolta, liian pieneltä, liian laihalta.. Jollain lailla vääränlaiselta. Jokin aika sitten en olisi edes harkinnut laittamista. En olisi harkinnut edes tuollaisen kuvan ottamista!

Lopetin yksinkertaisesti itseni häpeämisen ja päätin pitää kehostani. Aika lailla sen kaksikymmentäkahdeksan vuotta meni häpeillen. Itsevarmuus ja itsestäni pitäminen on tasaisesti kasvanut treenin ohessa koko ajan, mutta vasta nyt ollaan siinä pisteessä, etten enää pelkää kritiikkiä kehostani. Olen ymmärtänyt, ettei se kuulu muille, miltä minä näytän. Jos heillä on ongelma asian suhteen, heillä on sitten ongelma asian suhteen. En usko, että on enää mitään, mitä joku voisi sanoa kehostani, että loukkaantuisin. Tiedän kuka olen. Tiedän, että olen tällaisena aivan tarpeeksi. Vaaka ei enää sanele arvoani tai kelvollisuuttani yhteiskunnassa.

Sitä on se, kun hyväksyin itseni. Edelleen matka on osittain kesken, mutta suunnilleen viikoittain huomaan eteneväni tässä asiassa. Ehkä pieniä asioita ulospäin, niin pieniä, ettei muut ehkä edes huomaisi. Ja sisälläni kiljuu riemunkiljahduksia, huutaen, että minä uskalsin taas! Mitä enemmän näitä pieniä voittoja matkalla tulee, sitä nopeammin matka jatkuu tällä tiellä. Kun päästi irti, ei ole mahdollista palata. Sillä itsensä hyväksyminen on suurta vapautta. Ja tunteena vapaus on aivan suurinta herkkua.

Terveisin Luuviulu

5 kommenttia:

  1. Mukavaa että ootte sitä mieltä!

    VastaaPoista
  2. Olipa virkistävää lukea kehokompleksista erilaisesta näkökulmasta! Siis sellaisesta, että on liian pieni omasta mielestään, ja häpeää sitä (hmm, oonkohan lukenut liikaa laihdutusblogeja?). Ja mä täällä pohdin, kehtaanko laittaa nettiin ennen ja jälkeen-kuvia, joissa (molemmissa!) näkyy mun iso maha. :D

    Kuten huomaat, en oo oikein ehtinyt lukea blogiasi - vasta alkupäässä porskutetaan. Mutta so far so good! ^^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että meillä kaikilla on ihan varmasti jonkinlainen kehokompleksi jossain kohtaa elämää. Ei tämä naisena olo taida koskaan olla sellaista tyytyväisyyttä kroppaa kohtaan kuin miehillä, jotka kattelevat itteään peilistä ihaillen, että siinäpä alfauros, grauh! :D

      Täällä tuota luettavaa vähän riittää, joten ymmärrän ennakoitua hitaamman tahdin! ;)

      Poista