En muista minä vuonna lakkasin käymästä saunassa. Joskus teininä kuitenkin. Lopetin, koska siellä ei saanut henkeä. Kesäkuumat menivät samaan kategoriaan. Ei saanut happea. Sydän joutui tosihommiin kuumassa kelissä. Lähtökohtaisesti se löi muutenkin normaalia nopeammin ja voimakkaammin, ja kuumuuden keskellä sitäkin enemmän. Suvussa on ties minkälaisia sydänvaivoja ja kuvittelin sen aina vain olevan kohtaloni. Sydämessäni oli jotain vikaa ja sen kanssa elettäisiin.
Ensimmäisessä aikuisiän työpaikassani koin stressiä ja se johti kunnon takykardisiin kohtauksiin. Sydän hakkasi hirvittävän lujaa ja olo oli todella epämiellyttävä. En pystynyt työhöni. Kävin lääkärissä, joka otti EKG:n (totesi takykardisen sydämen) ja tämän jälkeen määräsi 24 tunnin EKG-seurannan (klikkaa). Pidin siis vuorokauden normaalissa elämässä laitetta mukana. Siihen rekisteröityi mm. yksittäisiä kammion lisälyöntejä, maksimisykkeet yli 180 (en muista tarkkaa lukemaa) ja alimmillaan syke oli yöllä nukkuessa 56. Se oli siis sydämeni päivittäinen tila. Ja sitten aamupalaksi pizzaa, suklaata ja energiajuomaa ja kohti uutta päivää. Huh.
Jossain vaiheessa ostin jonkun halvahkon sykemittarin ihan mielenkiinnosta. En siis vieläkään missään tapauksessa liikunnan vuoksi! Olin jo vaihtanut työpaikkaa ja työni ei aiheuttanut minkäänlaista stressiä. Päinvastoin. Nopeus oli valttia, mutta työ ei ollut fyysistä. Otin mittarin töihin ja aika perinteisesti mentiin yli 150 sykkeillä. Myös sillä, että nousin kotona lattialta istumasta, sai sykkeen helposti yli 180. Kyllähän se kaikki kertoi, ettei sydän niin kovin hyvin voinut. Rasvaisen ruoan jälkeen sydän tuntui aina sekoavan. Ja ruokanihan oli lähes pääosin rasvaista.
Sitten tein tämän elämänmuutoksen. Aloin syödä terveellisesti. Joskus söin jotain vähän epäterveellisempää, esimerkiksi ravintolassa ja sydän kertoi heti, että se ei sovi minulle. Siispä nämä kerrat harvenivat entisestään ja nykyäänhän niitä ei ole ollenkaan. Tajusin, että keho kertoo, ettei se tuollaista ruokaa halua eikä tarvitse. Olin monta vuotta ilman sykemittaria, kunnes hankin sellaisen taas joskus viime kesän aikoihin. Oli todella mielenkiintoista nähdä missä mennään nyt.
Ja nythän mennään todella hyvässä paikassa hienoilla sykkeillä. Muinoin alimmillaan syke oli sen 52 kun nukuin, nyt ollaan jo reilusti alle tuon esimerkiksi istuessani koneen ääressä kirjoittelemassa. 180 en ole mittarissa nähnyt aikoihin. Tosin uskoisin sen kuitenkin löytäväni lenkkipolulta. Ennen olin aina hengästynyt ja hengästyminen tuntui oikeasti kuolemalta, jo 120 sykkeissä. Nyt en ole tuollaista tunnetta kokenut aikoihin. En ole ollut enää pitkiin aikoihin tietoinen sydämeni sykkeestä. En tunne enkä kuule sitä ja se on ihana tunne.
Vielä reilut vuosi sitten kuvittelin, että en voi koskaan harrastaa aerobista kuntoilua, koska sydämeni on niin viallinen. Halusin kuitenkin pystyä edes jotain aerobista tekemään ja aloitin crosstrainerilla. Jaksoin hädin tuskin 10 minuuttia. Pian määrä nousi kahteenkymmeneen ja muutaman kuukauden kuluttua sen parissa meni parhaimmillaan puolitoista tuntia. Silloinkin lopetin jo ihan siksi, koska ajattelin että on kai se jo pakko, en siksi, että en olisi enää pystynyt. Pian kävin jo kävelemässä parinkymmenen kilometrin ripeitä lenkkejä ja välillä hölkkäilinkin. Nautin suunnattomasti, enkä olisi uskonut, että koskaan pystyisin mihinkään moiseen. Luulin, että sydämeni oli huono. Olin niin väärässä! Vuosien aerobinen nollakunto oli loppujen lopuksi helppo nostaa hyväksi suhteellisen nopeasti.
Nyt sydämeni ei ole esteenä millekään. Saunaan en ole koskaan takaisin mennyt, en koe sen olevan ollenkaan juttuni, mutta esimerkiksi kesäkuuma ei ole rajoittava tekijä. Patikoin korkeuksissa loputonta ylämäkeä auringon paahteessa ja syke pysyy 150 tienoilla. Joudun nykyään todella tekemään töitä, että saan sen nostettua. Ja sekös on hienoa. Tuntuu, että nyt pystyisin ihan mihin vain.
 |
| Kaverini Polar RS300X. Välillä kenkkuilee, mutta siihen auttaa kummasti, kun kumauttaa keskiötä kovin jotain kovaa vasten.. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti