Lauantaina siis saapuivat. Se päivä vietettiin kaikkien uupumuksen vuoksi oikeastaan kotosalla, kaupassa käytiin ja sellaista perusarkea. Sunnuntaina pyörittiin lähiseudulla, tutustuttiin alueeseen ja ihmeteltiin tätä kaikkea, leikittiin turisteja mekin. Maanantaina käytiin ajelemassa Sveitsissä, Itävallassa, Liechtensteinissa ja tietysti Saksassa. Halusin käydä Zürichissä kahvilla ja siitä se reitti muodostui tuollaiseksi. Join kaksi isoa kuppia kahvia. Oli se ihan yhtä hyvää kuin mitä muistin sen olevan. Kallista, mutta hyvää. Tiistaina käytiin ihmettelemässä Neuschwansteinin linnan seutua. Linna itse oli lähes kokonaan paketoitu rakennustelineisiin, joten siinä ei ollut katselemista, mutta tuo koko seutu on huiman kaunista. Keskiviikkona lähdettiin päivällä Müncheniin, käytiin syömässä ja shoppailtiin, kunnes piti sanoa heipat.
 |
| Maanantain reissulta. Kopiointi kielletty. |
Sydän on vähän särkynyt. Hetkellinen tunne, tiedän. Mutta onhan tämä rankkaa. Nyt taas normaalista arjesta kiinni. Ei se helppoa ole, mutta se pitää tehdä. Tämä on tällaista. Piti luopua niin paljosta saadakseen jotain vielä enemmän. Kauas piti lähteä, että löytyi koti. On niin repivän katkeransuloista..
Aww.. tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos! :')
PoistaVoi, ymmärrän kyllä tosi hyvin! Mutta nuo maastamuuton mukanaan tuomat kasvukivut varmasti helpottavat ajan kanssa.
VastaaPoistaOmat vanhempani myivät lapsuudenkotini pois ja muuttivat kahden tunnin ajomatkan päähän "ihan tyhmään taloon" (oma ajatukseni). Siihen asti oltiin vietetty mm. joulut koko perheen kesken yhdessä lapsuudenkodissani. Sitten kun tuli heidän muuttonsa jälkeen ensimmäinen joulu ja heillä siellä uudessa kodissa kaikki rempat ihan kesken, eikä sinne voinut mennä (enkä olisi halunnutkaan; halusin vaan kaiken entiselleen) niin yritin kaikkeni, että oltaisiin voitu viettää joulua yhdessä. Yritin selvittää jotain mökkijoulun mahdollisuuksia, mutta aika viime tippaan olin liikkeellä, ja kukaan sisaruksistani ei oikein innostunut. Siinä vaiheessa minäkin - sinua joitain vuosia vanhempana - paruin silmät päästäni täällä omassa kodissani, että "yhyyy! joulu on ihan pilalla!!" Ja mies yritti ymmärtää ja lohduttaa.. :D
Ajattelin tuolloin ihan samoin, että taidan olla kuitenkin vielä vähän lapsi, isi ja äiti tärkeämpiä kuin tulee ajatelleeksikaan. Vaikka heissäkin on kyllä omat ärsyttävyytensä :)))
Luulen kanssa, ja toivon, että tässä oli lähinnä kyse siitä, että oli vasta ensimmäinen kerta kun heidät tapasi lähtömme jälkeen. Kunpa se helpottaisi jatkossa!
PoistaVälillä sitä tosiaan tahtoisi, että kaikki olisi niin kuin joskus - meillä oli välimatkaa tätä muuttoa ennen vain 50 kilometriä. Nyt ollaan kaukana, kaukana toisessa maassa. Inhottavinta siinä on se, ettei voi koskaan vain päättää, että mennään käymään. Ja itsehän en edes pääse koskaan käymään. Voin vain odottaa, että he tulevat tänne.
On he vaan tärkeitä, ei se taida ikää katsoa.. :) Hirveästi vaivaa tällaisista vierailuista ja kaikkea sellaista, mutta se vaan niin kuuluu asiaan. :D Äkkiä siihen tottui, että ovat täällä.. :'/
Iiiiisot halit! Kyllä se siitä, hetken tekee kipeää, mutta se menee ohi, ja vanhemmat kyllä on aina tavoitettavissa puhelimitse tms. jos iiihan kamala iksu tulee :)
VastaaPoistaOnhan meillä skype-hetket kahdesti viikossa kameran välityksellä, kestoltaan varmaan keskimäärin tunnin.. :) Mutta ei se ole ollenkaan sama asia, kuin mitä on oikeasti viettää aikaa yhdessä. :/ Sille ei ole sellaista korvaavaa asiaa. Varsinkin, kun ollaan äidin kanssa todella läheisiä. Nämä käynnit on sellaisia rajuja muistutuksia siitä, mistä luopui päästäkseen tänne. Mutta kaipa se tästä taas, ei siinä muukaan auta, kiiiiiitos! :)
PoistaYmmärrän varsin hyvin. Omatkin vanhemmat asuvat kaukana, tosin vain 650 kilometrin päässä, mutta matkahan se on sekin. Kotona tulee käytyä vain muutaman kerran vuodessa. :< Se on aina ihan mielettömän ihanaa, mutta samalla ihan hirveää, sillä voi sitä itkun ja haikeuden määrää, kun joutuu lähtemään pois. Mulla saattaa mennä montakin päivää, että totun taas arkeen ja siihen ikävään. Äiti ja isä on niin rakkaita, että tekee kipeää kun pitää olla niin kaukana heistä. :<
VastaaPoistaTsemppiä! <3
Välimatka se on tuokin, eikä varmasti voi koskaan tuosta noin vain lähteä vanhempien luo kahville tai muuta. Niin katkeransuloisia hetkiä, kun saa hetken viettää aikaa heidän kanssaan, vain sanoakseen heippa taas parin päivän päästä. Ilman tietoa, milloin seuraavaksi näkee. On se rankkaa. :/
PoistaKiitos! <3
Ymmärrän sua niin hyvin. Itse muutin neljäksi vuodeksi maapallon toiselle puolelle heti lukion jälkeen ja voin sanoa, ettei ne hyvästit lentokentällä kauheasti ajan mittaan helpottuneet. Menin aina security checkin läpi silmät ihan turvonneina ja punaisina...niistutin kun pikkutyttö :P Sydäntä särkevintä oli sanoa hyvästit 10v nuoremmalle siskolle, joka itki niin kovasti, että sen koko pieni keho tärisi :'(
VastaaPoistaViimeistä kertaa, kun lähdin Suomen vierailulta taas pallon toiselle puolelle, oli hyvästit jo helpommat, koska oli helppo luvata, että kun ensi kerran nähdään, niin enää lähde pois. Tosin hankalaa se oli taas sieltä pallon toiselta puolen Suomeen paluukin... oli fiilis, ettei oikein kuulunut minnekään. Mutta kyllä se niin on, että koti on siellä, missä perhe ja rakkaimmat ihmiset. Näin ainakin kohdallani. Tsemppiä ja haleja :)
-A
p.s. Mitä tarkoitit sillä, ettet pääse ikinä vanhempiasi katsomaan? Miksi voit nähdä heitä vain, kun he tulevat sinun luoksesi vierailulle?
Todella harmillista :(
Ei se varmaan helpota siinä mielessä, että kyllä se sellainen ikävä on ja pysyy. Toivon, että jossain kohtaa olisi sellainen tilanne, että aina tietäisi milloin seuraavaksi tapaa, niin ei tarvitsisi sitä pohtia. Että meneekö siihen vaikka vuosi vai kaksi. Jos menisikin vaikka vaan puoli vuotta. Se olisi jo mukavaa. Se voisi olla helpompaa, kuten sinullakin, kun tiesit jo palaavasi. Minä en tiedä yhtään palaanko koskaan. Tai että jäänkö tänne vai lähdenkö vielä kauemmas.
PoistaKyllä minunkin kotini on tosiaan siellä missä sydän on. Niin hassua kuin se onkin, minun sydämeni on täällä. Tämä oli suurin unelmani jo lapsesta lähtien ja nyt se on totta. Onhan se sydän vähän repaleinen, kun osa siitä jäi ihan varmasti ikuisesti Suomeen ja sinne rakkaiden luo. Rakennan sitä kasaan täällä. Aina välillä se menee enemmän rikki. Eilen kävi niin. Nyt sitä sitten ehjätään taas. :')
Minun on käytännössä mahdotonta päästä Suomeen ja sen hyväksyin kun tänne muutin. Siksi olikin todella repivää lähteä. Kun tiesi, että katselee niitä kaikkia maisemia viimeistä kertaa. Koko sitä elämää. Tiesi, että todennäköisesti näki isovanhempansa viimeistä kertaa. Todella musertava tunne.. :'( Minä en siis ensinnäkään lennä. Sellaista ei tule koskaan tapahtumaan! Toiseksi on tämä kissa, joka on pelokas ja välillä vieraita kohtaan arvaamaton, joka stressaa kaikkea vierasta. Jo sen tuominen tänne laivalla (27h) ja sitten jatkoksi automatka koko Saksan halki etelään asti (9-10h) oli aika ikävää. Kyllä se onnistui, muttei se sille nyt mikään lomamatka ollut. Siispä reissut jota tehdään, ovat kaikki sellaisia, että illaksi kotiin sen luo. Suomi on sillä mittapuulla todella, todella kaukana.. :( Mutta tuonkin asian hyväksyin sillä, kun tänne lähdin. Näin se vain menee. Onneksi Suomesta pääsevät meitä edes joskus katsomaan!
Kiitokset tsempistä ja haleista! :')
Kovasti tsemppiä ja voimahali! <3
VastaaPoistaMä oon edelleen (32-vuotiaana) niin mamman tyttö, että ulkomaille muutto tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta juurikin sen vuoksi, etten näkisi äitiä ja veljeäni joka viikko.
Isäni poismenon jälkeen meistä on tullut vielä (jos mahdollista) läheisempiä kuin aiemmin, enkä voi kuvitellakaan sitä itkun määrää jos näkisin heitä vain kerran vuodessa.
Kovasti voimia! <3 Onneks tiedät, että he ovat täällä ja ajattelevat sua päivittäin!!
Kiitos kiitos paljon Monna! <3 Kai sitä on vaan ikuisesti mamman tyttö.. :') Tämä läheisistä erossa oleminen on se ainoa huono puoli tässä koko kokemuksessa. On tavallaan harmillista, että mulla on sydän aina vetänyt Keski-Eurooppaan. Se on ollut se varhaisin suuri haaveeni. Mitään en ole koskaan toivonut itselleni enempää kuin tätä.. Nyt se on totta ja hinta siitä on aika suuri. Eikä asialle oikein voi mitään muuta, kuin maksaa se hinta. :/
PoistaMun mielestä mun kuuluisi vaikka voittaa hirveät summat rahaa jossain lotossa ja muuttaisin kaikki läheiset tänne mun kanssa. :'D Se olisi mulle tosi ok! :')
Kiitokset vielä kerran. <3 Kyllä tää tästä taas helpottaa. Eron jälkeiset päivät on niitä vaikeimpia..