Eli kilpirauhastarina osa II. Siitä alkaa olla kohta kaksi ja puoli kuukautta, kun kerroin teille tuon ensimmäisen
tarinan kilpirauhasestani. Oli käynyt ilmi se mitä olin silloin epäillytkin; todennäköinen kilpirauhasen vajaatoiminta. Oirekirjohan oli keväästä asti ollut laaja ja oppikirjamainen tähän vaivaan. Tuolloin syyskuussa olin myös selvittänyt migreenieni vuoksi, että kofeiinille/kahville olen allerginen, jolloin ne loputkin palaset loksahtivat kohdilleen.
Koska arvoni eivät olleet aivan huikeasti pielessä (vaikka oireet olivatkin selkeät), ja koska vihaan lääkkeiden syöntiä muutenkin, annoin keholleni mahdollisuuden parantaa itse itsensä. Suurimpana tekijänä kilpirauhaseni temppuilussa on mielestäni ollut kortisoli ja kahvin/kofeiinin poistuttua keholta poistui myös todella suuri stressitekijä. Ehkä tuon vuoksi uskalsinkin antaa keholle mahdollisuuden. Kaikenlaisia muitakin muutoksia tein ja pienistä asioista on koostettu tämä oma paranemisprosessini. Ajattelinkin käydä vähän läpi niitä asioita, joita muutin, sekä niitä asioita, jotka ovat paranemisesta viestineet. Tästä aiheesta on kyllä niin paljon kirjoitettavaa, että varoitan teitä jo heti tekstin pituudesta, jota en vain pysty lyhentämään. Jokainen loppuun asti lukenut on (jälleen kerran) sankarini. :D
Syyskuun tarinassa mainitsin oireiksi mm. nämä:
Näiltä osin muutoksia on tullut tähän malliin:
- Syke on normalisoitunut
- Menkat ovat huomattavasti säännöllisemmät ja normaalimmat
- Vatsa toimii 400mg magnesiumilla
- Tunnen kehoni taas ja se toimii
- Olen saanut takaisin menetettyä lihasmassaa, plus paikoin jopa paljon sitä lisää!
- Kädet ja jalat pärjää paljon paremmin nykyään ja ulkona pärjää nyt kylmällä kelillä niillä hanskoilla, joilla kesälläkin sormet jäätyivät
- PMS -oireet eivät ole enää huomattavat, pitkäkestoiset ja niihin ei enää liity niitä huonompia mielialaoireita (eli kiukkua)
- Tukasta lähtee ehkä kymmenesosa siitä, mitä lähti vielä kuukausi sitten, eli sanoisin tuon olevan normalisoitunut
- Iho on parempi
- Ei väsymyskohtauksia ilman syytä
- Oikeassa kädessä parisen vuotta vaivannut turvottelu katosi, eikä muitakaan turvotuksia juuri ole
- Mieliala on paljon tasaisempi, en kiukustu enää helposti ja koen muutenkin olevani taas oman mieleni herra, eikä toisinpäin
- En koe, että muistin kanssa olisi enää ongelmia
- Keskittymiskyky on parantunut niin, että olen saanut luettua kirjoja, josta en voinut aiemmin edes haaveilla
Näiden lisäksi esimerkiksi kynteni ovat vahvistuneet sellaisiksi, että
ensimmäistä kertaa elämässäni joudun niitä leikkaamaan! Siis ikinä milloinkaan mulla ei ole ollut vahvoja kynsiä, ei lapsena eikä koskaan aikuisena. Ei ole tarvinnut leikata, kun aina lohkeavat heti kun ovat vähänkin pidemmät. Nyt on niin vahvat kynnet, että kasvavat pitkiksi ja
joudun niitä itse lyhentelemään, koska ovat joka paikassa tiellä! Entisten lerppujen tilalle on tullut korput. ;)
|
Jaa mikä rakeinen kuva? |
Ero on siis kaikkineen aivan huikea. Olossa on iso muutos ja kehossa myös; osittain aivan tajuton muutos. Tuolloin ennen oli jo pidemmän aikaa ollut ongelmana myös se, että lihakset eivät täyty ja pumppia ei tule. Lihakset repsottivat tyhjinä. Noita päiviä ei taida mahtua tähän väliin kuin yksi tai kaksi, enkä enää edes muista milloin viimeksi.
Olen myös lähestynyt yksittäisiä oireita toiseltakin kantilta. Eli en ole antanut kaikkea valtaa pelkälle kilpirauhaselle, vaan olen tutkinut myös muita mahdollisia syitä oireille. Esimerkiksi iso osa oireista osuu myös yhteen liian happaman kehon kanssa. Aiheesta löytyy kovin vähän suomeksi tietoa, mutta esim.
täällä on englanniksi oirelistaa. Tuon pohjilta muutin ruokavaliotani jonkin verran, sillä olin tuossa kohtaa mennyt 6-8kk suhteellisen korkeilla protskuilla. Mm. proteiini ja maitotuotteet happamoittavat kehoa. Päivän rahkamäärä tipahti ja aamulle tuli hiilariaamupala, sen sijaan, että olisin syönyt sitä rahkaa sielläkin. Lisäsin myös hedelmien syöntiä, mitkä ovat keholle emäksisiä. Kehon happamuutta en lähtenyt tarkistamaan mittaamalla, sillä nämä muutokset olivat joka tapauksessa tervetulleita.
Vatsan toiminnan suhteen muutin myös ruokavaliota ja tähänkin auttoi tuo rahkamäärän ja proteiinin vähentäminen niistä silloisista määristä. Kiinnitin huomiota, että syömäni ruoka olisi suureksi osaksi irtonaista, juoksevaa, vellimäistä, mitä vain tuollaista, sen sijaan, että söisin tönkköä rahkaa ja Questin kuituisia parhauspatukoita, mitkä vetivät mun elimistöni aika tukkoon joka kerta.
Koska hiustenlähtö liittyy kanssa kehon liialliseen happamuuteen, auttoivat nämä muutokset siinäkin asiassa. Näiden lisäksi lopetin hiusten jokapäiväisen pesemisen. Olen siis pessyt tukkani joka päivä jo vuosikausia. Nykyisellään pesen sen pääpiirteittäin kaksi kertaa viikossa (päivät, jolloin menen ihmisten ilmoille) ja käsittelen myös vain sen kaksi kertaa viikossa. Nopeasti päänahka tottui harvempaan pesuväliin, eikä enää rasvoittunut. Alku oli kyllä haastavaa. :) Mm. hiuksia (ja kynsiä) ajatellen aloin myös syödä sinkkiä tablettina, vaikka sitä on mukana monivitamiinissanikin. Tämä lisäys tapahtui tosin vasta hiljattain, joten tämän hetkisiin kynsiin ja tukkaan se ei ole vaikuttanut.
Aivan suoraan kilpirauhasta ja kortisolitasoja ajatellen teen myös paljon. Kilpirauhanen tarvitsee mm. seleeniä ja jodia toimiakseen. Päivittäisen seleenin tarpeen täyttää 1-3 parapähkinällä. Syön niitä siis pari joka päivä. Seleeniä voi saada liikaa, ja siksi ei kannata syödä tätä määrää enempää. Jodia otan kelp -tabujen muodossa. Tähänkin liittyy riski, sillä vaikka jodi auttaa vajaatoimintaan, se myös liiallisesti syötynä aiheuttaa sitä. Siispä minä syön niitä satunnaisemmin, en joka päivä. Ihan varmuuden vuoksi. Se on kuitenkin enemmän kuin ei mitään ja vähemmän kuin liikaa. Ravinnosta en juuri jodia saa.
Lisäksi alettiin nukkua enemmän. Entinen noin kuusi tuntia vaihtui seitsemään - seitsemään ja puoleen tuntiin, sekä viikonloppuna vielä vähän enemmän. Tämä vaati vähän arjen rukkaamista uuteen uskoon, mutta tehtävä se oli, jotta palautuminen ylipäätään olisi mahdollista ja täten kehon stressitasot alhaisemmat. Nykyinen unimäärä on ollut riittävä, eikä sitä viikonloppusinkaan tule nukuttua suuremmin mitään univelkoja, sillä tunnun heräävän aina automaattisesti pirteänä puoli kahdeksalta, reilun kahdeksan tunnin unien jälkeen. Unien näkeminen palasi monen kuukauden tauon jälkeen takaisin muistaakseni tuossa pari kuukautta sitten. En tiedä mihin tämä liittyy, mutta tuntuu liittyvän tähän tilanteeseen kuitenkin.
Kortisolia ajatellen olen pitänyt myös treenit sopivan lyhyinä ja olen pikkuhiljaa päässyt jo sinne tunnin pintaan. Maksimina pidän noin tuntia ja varttia. Joskus harvoin saa lipsahtaa vähän pidemmäksi. Kävelylenkit eivät ole enää olleet sitä kevään kuuttatoista kilometriä, joskaan en ole myöskään himoinnut moisia aikoihin. Pidemmille lenkeille otan evästä mukaan, jotta ei mene pelkän kuluttavan piikkiin. Lisäksi kehiin on astunut pienen tauon jälkeen palkkari ja muutenkin olen pitänyt huolen, että kulutus syödään (minkä tahansa) treenin jälkeen heti takaisin.
Lopetin myös stressaamisen. Tarkastelin kaikkia asioita, mitkä aiheuttivat päänvaivaa, ja tarkastelen niitä edelleen sitä mukaan kun niitä tulee vastaan. Käsittelen ne ja mietin, että miten muuttaa tilanne sellaiseksi, että en siitä stressaa. Osaan olla kokonaan ryhtymättä erityisen stressaaviin asioihin ja osaan käsitellä pikkuasiat sellaisina kuin ne ovat. Näin jälkeenpäin tuntuu jopa typerälle ajatella, että esimerkiksi aiemmin ärsytti se, miten sitä päämäärättömästi roikkui internetissä päivittämässä sivuja uudelleen ja uudelleen, eikä saanut aikaiseksi mitään muuta. Kas kummaa, kun sen koneen laittoi kiinni ja tarttui vaikka kirjaan, pääsi ihan toiseen maailmaan, eikä (osittain vihaamani) teknologia enää saanut otetta minusta laisinkaan. Pikkuasioista en juuri stressaa, mutta reagoin niihin kyllä ja huomaan kiukustuvani sellaisista. Kunnes jostain bongasin hienon lauseen, jota olen käyttänyt aina näissä tilanteissa:
onko kyseisellä asialla väliä vuoden päästä? Tämä lause on minulle aivan loistava, sillä välittömästi kun muistan sen kiukutellessani jotain pikkuasiaa, alan hymyillä. Harvalla asialla on oikeasti väliä vuoden päästä. Ja jos ei ole, niin ei se ole minkään arvoinen tälläkään hetkellä.
Kovan työn tämä kaikki on vaatinut ja omaa aktiivisuutta runsaasti. Lisäksi kehon kuuntelu nousi todella suureen rooliin siinä vaiheessa, kun keho ei voinutkaan enää hyvin sillä ruokavaliolla, millä se oli aiemmin voinut, eikä siinä painossa, missä se oli aiemmin kyennyt toimimaan täydellisesti. Jouduin siis opettelemaan aivan kaiken uudelleen. Aiheesta kirjoitin syvemmin
pari kuukautta sitten. Nyt voin onneksi todeta, että opittu on, myös ruokavaliopuoli.
Jossain kohtaa tajusin sen, että ulkonäkö ja terveys ei enää menneetkään käsi kädessä. Kehon hyvä vointi oli ennen näkynyt itseäni miellyttävänä ulkonäkönä ja sama toisinpäin, mutta tilanne ei enää yksinkertaisesti ollut niin. Tämä oli hyvä ja iso oivallus ja uskon, että siitä lähti lopullinen toipuminen. Annoin täyden vallan keholleni. Se sai päättää, mitä se tässä elämäntilanteessa tahtoo tehdä, syödä, juoda ja painaa.
Aivan ensimmäisenä lopetin viikottaisen punnituksen. Viimeksi olen käynyt aamuvaa'alla syyskuun 23. Silloin vaaka näytti 46.4kg, eli sitä samaa, kuin edellisenä kesänä (ja esim. bannerin kuvassa. Siinä aikuiskuvassa :D). Mutta kroppahan oli aivan täysin erilainen kuin ennen, kadonneet ja tyhjät lihakset, tilalla pelkkää löysää. Tajusin, että punnitukset pitää jättää pois, sillä mikään mitä vaaka kertoisi, ei olisi hyvä. Oli se paino vähän, paljon tai siinä, missä luulin sen olevan sopivasti, ei peilissä näkynyt kuitenkaan koskaan sitä mitä tahdoin. Eli turhaa päänvaivaa siitäkin aiheutui ja koin vapauttavaksi jättää vaa'an kokonaan touhuista pois. Lisäksi huomasin puhuvani itselleni ikävästi, koska vatsassani oli löysää ja pyllyni ei ollutkaan enää hyvä.
Laihaläski, heikko, lihakseton löysä rimpula. Tämä vaikutti yleiseen mielialaan aika paljon. Siispä lopetin itseni peilaamisen myös. Sitä masumakkaraa ei enää ihmetelty ja pyllynkin annettiin roikkua. Keskitin siis energiani terveyteen, en ulkonäköön, kun vihdoin tajusin näiden kahden olevan nykyisellään eri asia. Mennyt on mennyttä.
Nälkä ja mieliteot saivat ohjata uuden ruokarutiinin muodostuksessa. En miettinyt protskuja, hiilareita tai rasvoja. Ainoastaan, että protskua tulee tarpeeksi, mutta ei liikaa. Loppu hoitui itsekseen. Keho keräsi nestettä hiilareista ja pään kanssa sai ihan oikeasti tehdä töitä, että sen ei antanut häiritä. Hoin itselleni, että antaa vatsan nyt olla tuollainen, pääasia, että keho toimii. Lihakset alkoivatkin pysyä täytenä ja pumppi tuli joka kerta, sekä treenit olivat muutenkin nousujohteisia. Enää ei tarvinnut kesken treenin surra mitään, sillä keskittyminen oli kohdillaan ja kaikki kulki ja toimi niin kuin pitikin. Jossain kohtaa huomasin, että mulle on kasvanut vähän pyllyä. Se jos mikä motivoi jatkamaan ja sen myötä taisin vihdoin pystyä vapautumaan sille, että vatsan nesteisyys ja se ylimääräinen rasva ei häirinnyt. Sillä minähän kehityin!
|
Hyvänä päivänä vatsa on oikeasti ok. Ei haittaa, ettei jokainen pala erotu. Huom, näissä kuvissa toki jännitetään massua. |
Söin, söin ja söin. Aineenvaihdunta tuntui hörähtäneen käyntiin ja nälkä oli koko ajan. Keholla oli valta ja siksi annoin itseni syödä. Ja siitä olen todella iloinen! Jossain vaiheessa peilissä alkoikin näkyä kaikenlaista, mikä miellytti. Ollessani 46kg painossa en tahtonut nähdä ollenkaan itseäni peilistä vähissä vaatteissa, mutta nyt huomasin katsovani miltä näytän, ja että perhana, kyllä miellyttää. Peppu kasvoi, käsiin tuli jonkin verran paksuutta ja vatsalihakset pilkottivat siltikin. Housut alkoivat kiristää sen verran, että jossain kohtaa päätin käydä vaa'alla vilkaisemassa, mutta en ottamassa aamupainoa kuitenkaan. En siis edelleenkään tiedä mitä painan. Mutta muutaman kerran olen lukemaa vilkaissut jossain kohtaa päivää ja sen perusteella veikkaisin aamupainoni olevan jotain 49-51kg välillä. Ihan tajutonta! Lyhyessä ajassa siis paino on noussut kohtalaisen paljon, mutta en koe sen olevan juuri missään ylimääräisenä. Meinaankin, että paino nousi tämän hetkiseen biologiseen painooni, mikä ei enää vain ole se 46kg. Ja se on mieletöntä. Ensimmäisen kerran kun vaa'alla näkyi ne korkeammat lukemat, katsoin itseäni kunnolla kokovartalopeilistä ja mietin, että
painan jotain viisikymmentä, eikä minussa ole mitään vikaa missään!
Plussakaloreilla kahdesti ollessani olen korkeimmillaan painanut 50kg ja silloin on jo alkanut ahdistaa liikaa ja on pitänyt aloittaa miinustelut, koska keho ei ole miellyttänyt silmää. Se on alkanut kerätä liikaa löysää. No, tässä on nyt puolivahingossa tapahtunut siis jotain hienoa, sillä en voisi olla tyytyväisempi kroppaani tällä hetkellä. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että sitä neljäkuusikiloista rimpulaa minusta ei tule enää koskaan. On paljon parempi nyt. Eli niille huolestuneille tiedoksi, jotka miettivät, että nyt se typerys on taas plussilla ja miinustelee taas keväällä ja sekoittaa kroppansa jälleen kerran: täällä pysytään. Kroppa saa rakentaa itseään
tässä painossa. Ei alhaisesta painosta ja kireästä kunnosta hissuksiin seuraavaan kireään kuntoon. Vaan tässä on hyvä. Ruokailut on vakiintuneet määrineen ja rytmityksineen ja sisältöineen. Joskus pitää syödä enemmän ja joskus (kylläkin harvoin) vähän vähemmän. Veikkaan painonkin vakiintuvan, ellei ole jo vakiintunut.
Olen myös miettinyt jotain, minkä ajatuksen
Eikku joskus heitti ilmoille. Että minun taannoinen neljänkuuden kilon paino olisi ns. kisapainoni, eikä siinä välttämättä ole luonnollista olla. Silloin olin eri mieltä, sillä silloin siinä painossa kaikki pelitti niin kuin pitikin ja olin tyytyväinen. Se oli silloin se biologinen painoni. No, nyt olen eri mieltä. Tai ehkä ennemminkin kehoni päätti olla eri mieltä ja sitten minä sen myötä.
Suurin ja selkein muutos tosiaan tapahtunut takapuolessa. Se tapahtui niin nopeasti, että en nähnyt sen kasvua, vaan yhtäkkiä se oli siinä. Yhtäkkiä
farkut alkoivat kiristää oikein kunnolla ja peilistä näkyi pystyt kankut. Miten ihmeessä ne siihen nousivat?! En huomannut painon nousua tai kankkujen kasvua varmaankaan siitä syystä, että aina aiemmin ne ovat kasvaneet väärästä suunnasta, eli alaspäin tai sivuille. Sen huomaa kyllä. Ehkä sitä on nyt vahdannut samanlaisia merkkejä, mutta kun niitä ei ole näkynyt, joten salakavalasti takamus on päässyt kasvamaan. Ylöspäin. Niin uskomatonta. Mitä enemmän se nousee ja kasvaa, sitä huomaamattomammaksi muuttuu sen kaiken ylimääräisen näkyminen, mitä kannikoiden alle sivuun pääsi vuosi sitten kasvamaan.
|
Eilinen kuva uudelleen. Koska.. |
..näiden välillä ei edes ole sitä kuukausimäärää, mikä niissä oli ottohetkellä. Ensimmäinen kuva on huhtikuulta, mutta aivan samanlainen kuva olisi voinut olla kesäkuussa, ellei jopa heinäkuussa. Kesällähän vasta aloitin pyllynkasvatusbileet, eli perstalkoot, ja ne olivat jopa jäissä (joko kokonaan tai osittain) migreenien vuoksi pidemmän aikaa. Eli tämä muutos on oikeasti ihan muutaman hassun kuukauden aikana tapahtunut. Saati sitten, että vielä syyskuun lopulla painoin vain 46kg, eli voi olla sitäkin nopeampi muutos. Jotenkin itselleni(kin) aivan käsittämätöntä! Mullahan ei edes geneettisesti ole takamusta, se ei ole ollut plussilla koskaan läheskään tämän kokoinen, saati mallinen. Se ei ollut tämän kokoinen, kun painoin 56kg ja olin paksu. Mulla ei vaan ole koskaan ollut pyllyä. Nyt se kasvoi. Jokusessa kuukaudessa! Se mikä on hienointa, on että tietää sen olevan isoksi osaksi lihasta. Siksi se kasvoi ylös, ei alas tai sivuille, niin kuin aina ennen. Se kaikki muu mitä siinä on, saa ehdottomasti olla, sillä sillähän se loppupyöreys ja muoto tulee. Ja olenhan minä tietysti treenannutkin, nimenomaan takapuolta, varmaan kovemmin kuin koskaan ennen. Säännöllisesti, tietyllä rutiinilla ja ainakin tosiaan omalla mittapuullani kovaa. Tämän lisäksi olen pitänyt huolen, että jalkatreenipäivinä olen varmasti plussilla. Selkeästi tämä on ollut hyvä tapa.
Sanoisin, että kehossa toimii tällä hetkellä jokin todella hienosti ja ravintopuoli on kropalleni täysin optimaalinen, jotta se pääsee kehittymään. Kehitys tässä tapauksessa, kaikkien muiden yllä olevien asioiden ohella, kertoo kehon toipumisesta. Olen siitä ihan suunnattoman iloinen. Matkaa on varmasti vielä jäljellä, mutta suunta on todella oikea. Siispä tällä mennään jatkossakin. Peilistä on tullut jälleen ystävä. Ja vaaka pysyy edelleen jemmassa. En usko, että joudun lääkitsemään kilpirauhastani millään muulla kuin kaikella sillä millä tähänkin asti. Vielä syyskuussa en asiasta ollut yhtään varma.
Täytän helmikuussa kolmekymmentä. Tämän olen varmaan kertonut ennenkin, mutta olen tosiaan odottanut tuota vuosikymmentä jo jostain parikymppisestä asti. Silloin, kehooni tyytymättömänä luin jonkun naisjulkimon haastattelun lehdestä, jossa hän kertoi, että hän muiden naisten tapaan oppi hyväksymään kehonsa totaalisesti vasta täyttäessään kolmekymmentä. Mietin, että silloin sitten minäkin. Saavutin sen tilan kuitenkin 28 -vuotiaana jo ennakkoon. Mutta sitten jotain tapahtui ja olin varma, että sinne meni ne kolmenkympin hyväksymiset. Vaan taitaa ollakin niin, että jos tämä tahti jatkuu, olen omassa huippukunnossani silloin. Enköhän kykene hyväksymään sellaisen kehon, vaikka olisi vähän ylimääräistä siellä ja tuolla. Kunhan kehittyy, kasvaa ja kaikki toimii niin kuin pitääkin - miten siitä kehosta ei voisi olla tykkäämättä?
|
Iso suukko elämälle! Näillä fiiliksillä on täällä kohta kolmikymppinen Hello Kitty -hupparilainen.. :') |
Jotenkin tässä tuntuu, että miten minusta nyt tuli näin onnekas, että keho toimii näin hyvin ja että takapuoli lähti toivottuun kasvuun kun tahdoin sen lähtevän kasvuun. Tuntuu, että minun kävi hyvä tuuri. Mutta tätä kirjoitusta katsellessani meinaan, että taitaakin olla niin, että kova työ on palkittu, eikä tuurilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Matka ei ole ollut helppo, mutta kyllä vaan on ollut sen arvoinen.