Nyt kun kropassa on olleet asiat
päin honkia jo pidemmän aikaa, olen löytänyt itseni tilanteesta, etten osaa lukea kehoani tai mieltänikään niin kuin ennen. Joskushan kirjoitin aiheesta oikein
postauksen. Silloin olin perillä kyllä ihan kaikesta, koska olin löytänyt sellaisen balanssin kaiken mahdollisen kesken, että kroppa toimi niin kuin piti ja näytti siltä kuin tahdoinkin sen näyttävän. Oltiin kehon kanssa kavereita. Nyt tuntuu, että että kaveruus on irtisanottu. Ehkä enemmän niin, että keho on suuttunut minulle, eikä toisinpäin, vaikka tätä kroppaa välillä kiroankin. Mutta syytä sen olikin suuttua, kun en sitä kyennyt kohtelemaan niin kuin olisi pitänyt. Nyt ollaan tilanteessa, että en tiedä yhtään mitä se pääni menoksi suunnittelee. Joka toinen päivä se saattaa olla aivan eri tuulella, enkä tiedä miksi. Onneksi kuitenkin suunta on hiljattain ollut oikea, eli jotain saatan olla tekemässä oikein. Mutta silti tässä joutuu opettelemaan kaiken uudelleen.
En osaa enää juuri lukea kehoni signaaleja, koska ne eivät ole niin selkeitä ja vaihtelevat päivittäin. Toisinaan se huutaa ruokaa aamusta iltaan ja vaikka annan sille ruokaa varmasti tarpeeksi, se huutaa silti. Annan sille myös paljon vettä, mutta en tiedä annanko silti liian vähän tai annanko ehkä jo liikaakin, sillä määrä on huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Eli silloin joskus, kun asiat olivat kunnossa. Toisinaan taas saatan olla aivan täynnä aamusta iltaan, enkä tunne nälkää laisinkaan, vaan joudun kellosta katsomalla syömään. Puoliväkisin.
Toisina päivinä keho on pelkästään löysä ja taas seuraavana päivänä se saattaa olla huomattavasti kiinteämpi. Lihakset saattavat olla täysin tyhjät ja seuraavana päivänä täynnä. Joskus treenissä saa kunnon pumpin ja joskus ei tunnu tapahtuvan mitään. Ja kun en tiedä mitä teen eri tavalla. En välttämättä juuri mitään. Ehkä tämä vain kuuluu siihen kilpirauhasen ja kortisolin juttuihin.
En voi sanoa olevani tällä hetkellä laisinkaan tyytyväinen kroppaani. Olen menettänyt sitä lihasta ja jäljellä on vain sitä löysää. Lihas ei myöskään tunnu tarttuvan ollenkaan ja suurin osa treeneistä tuntuu aika turhalta sen vuoksi. Vaikka saisikin laittaa lisää painoa tankoon ja treeni olisi hyvä tai jopa loistava, kehitys ei yksinkertaisesti näy missään. Todennäköisesti siksi, kun lihaksista on jo parin tunnin päästä kaikki paine pois ja taas ollaan tyhjiä. Jos siis pumppi tuli muutenkaan (nykyään onneksi jo pitkälti joka kerta). Tämä ehkä johtuu siitä kortisolista. En tiedä. Mutta tämän vuoksi sitä saa opetella aika pitkälti myös treenaamaan uudelleen. Ne asiat, mitkä toimivat ennen, eivät vain selkeästi toimi enää.
Tämä vaikuttaa myös automaattisesti treeni-intoon ja siihen yleiseen motivaatioon. Olen oppinut, että suurin treenejä ajava voima itselläni on se, että
näen aikaansaannokseni. Nyt jotain saattaa aina joskus vilahtaa, kunnes katoaa. Ja toisina päivinä ei näy mitään. Ei sitä riemukiljahdusten kera kipitä sinne treenihuoneeseen puurtamaan. Vaan menen sinne silti, kun syitä olla sieltä poiskaan ei ole, eikä treeni silti ole vastenmielistä. Eikä tämä kroppa tästä kuitenkaan itsekseen rakennu uudelleen, eivätkä ne kadonneet lihakset sieltä palaa takaisin sohvalla makoilemalla. Mutta entinen suuri rakkaus vatsatreeni on nykyään suurin inhokki. Koska vatsalihakset ovat pehmeän massan alla, eikä niitä juuri näy. Treenasin niitä tajuttomasti silloin, kun olivat näkyvimmät. Aina sitä vähemmän, tai vähemmällä innolla, mitä enemmän ovat piilossa.
Syödä en myöskään enää osaa. Siinä mielessä, että tietäisin, mistä kroppani tykkää ja mistä ei ja mitä syömällä milloinkin olisi paras olla. Tällä hetkellä kun ei ole juuri koskaan täysin hyvä olla. Ennen tätä kaikkea, Saksassa kun asuttiin, söin samalla kaavalla, samoja ruokia, samoihin kellonaikoihin. Tämä toimi loistavasti ja siksi ei ollut mitään syytä poiketa siitä. Voin hemmetin hyvin sillä kaavalla, en kokenut nälkää, en kokenut ähkyä, kehityin ja puhkuin energiaa. Söin samaan tapaan, vaikka liikuin enemmän/vähemmän. Nyt kun koitan syödä sillä tavalla, että syön sitä mitä tekee mieli ja silloin kun tekee mieli, ollaan jossain tosi syvällä tiheässä kuusimetikössä. Olenkin koittanut viedä tätä syömistä enemmän siihen suuntaan, että se noudattaisi edes jonkinlaista samanlaista kaavaa joka päivä. Tiettynä aikana päivästä tiettyä ruokaa, tietyn verran. Mutta sitten taas tulee sellainen päivä kun kroppa kiljuu sitä sapuskaa ja joudun poikkeamaan kaavasta. Ja pian ollaankin siinä tilanteessa, että ei ole nälkä pariin päivään laisinkaan ja puoliväkisin pitää syödä. Syön aina silti. En tahdo missään tapauksessa olla edes yhtä päivää miinuksilla, ettei kroppa siitä ainakaan suutu taas.
Eli koko syömistouhun saa opetella uudelleen. Vielä ei pitkällä olla, mutta pieniä oivalluksia onneksi tapahtuu koko ajan ja niitä voi ujutella kaavaan mukaan. Tai pois sieltä. Hiilareiden sietokyky on samalla kantilla kuin ennenkin, eli jokin pysyy muuttumattomana onneksi. Vaikka huonompaan suuntaan sekin on mennyt, mutta huonosti siis siedän yhä edelleen. Sen lisäksi, että kroppa kerää niistä nestettä, mittailinpa myös verensokeriani. Taannoin söin viimeistä kertaa hiilaripainotteista lämmintä ruokaa, kun lautasella oli bataattia. Tunnin-puolentoista päästä verensokeri oli
yli kahdeksan. En olekaan sellaisia lukemia nähnyt mittarissa ikinä ennen. Vaikka aikoinaan veteli jäätelöt ja karkit ja kaikki mahdolliset naamariin, ei se noussut kuin piirun päälle seitsemään. Tänään opin kuitenkin, että korkea kortisoli saattaa olla tässäkin takana. Mutta pannaan pääsi tuollaiset ateriat, sillä epänormaalistihan se käyttäytyy ja ruokkii taas kortisolia ja tiedä mihin johtaa lopulta. Vaikka siihen diabetekseen. Semmosen opin kanssa hiljattain, että jos sitä kiusaa ja arvot heittelevät noin, lopputuloksena voi hyvinkin tuo tauti olla. En ajatellut sitä vapaaehtoisesti ottaa. Mittailemalla eri ateroiden vaikutuksia verensokeriin olenkin rakennellut tuota syömiskaavaa päiviini. Ja ennen kuin joku kysyy, niin paastoarvoni aamulla on aivan normaali.
En myöskään voi näissä ruokajutuissa luottaa enää siihen, että mitä mieleni huutaa. Kärsin välillä aivan tajuttomista ruokahimotuksista ja toisinaan annan ihan rehellisesti vain periksi. Meiltä nyt ei mitään epäterveellistä löydykään enkä semmosia koskaan himoitse (paitsi löytyy jotain lahjoitettua suklaata tms. joihin en koske pitkällä tikullakaan), joten himotuksissanikin tulee syötyä ihan vaan terveellistä sapuskaa. Mutta välillä liikaa, koska hemmetti soikoon, se mieli huutaa
kovin. Vai kroppako se huutaa? Kai tämä selittyy jollain hormonien heittelyllä. En silti tykkää siitä yhtään ja toivon, että menisi pois. Pitää siis opetella nämä mielen signaalit uudelleen. Milloin kyseessä on
tarve ja milloin
halu, ja sen myötä oppia, että milloin pitää antaa periksi ja milloin ei. Ja tähän kaiken päälle sitten tietysti vielä se, että mitä mm. migreenin vuoksi voi/uskaltaa syödä ja mitä ei ja missä määrin, ynnä muut rajoitukset.
Nyt uusimpana opeteltavana on nukkuminen. Tässä on jo jonkin aikaa ollut sellainen fiilis, ettei se normaali unimäärä ole enää riittävä. Eli se sama, mikä on riittänyt jo useamman vuoden. Enää ei riitä. Kirjoittelin unesta keväällä
täällä. Itsellenihän on riittänyt se 6-7 tuntia ja sen yli kun mennään niin väsyttää aina vain enemmän. No nyt pitää kyllä saada se kahdeksan tuntia, tai nukahdan vaikka sohvalle yhtäkkiä yllättäen. Kuten eilen. Heti otettiin viime yönä lisää unta ja seitsemän ja puoli tuntia sitä tuli. Se on riittänyt ja tänään on energiataso kohdillaan. Pyritään siis tästä lähtien lähemmäs sitä kahdeksaa, kun semmoista se keho nyt koittaa huutaa. Tämä aiheuttaa itseasiassa aika paljon haasteita arkeen, mutta ei sille oikein mitään voi. Ja kortisolinkin ynnä muun palautumisen kannalta on ehdottomasti parempi nukkua mieluummin enemmän kuin vähemmän.
Jotenkin myös koko identiteetti on hukassa, enkä ole ihan varma enää kuka oikein olen. Täällä mulla ei ole selkeää roolia, kuten esimerkiksi Saksassa oli, jossa olin
Hausfrau ja elin tuota roolia aivan täysillä. Täällä koko rooli puuttuu. Ehkä siksi muutan jatkuvasti mieltä tukkani suhteen, kun en ole yhtään varma minkä näköinen mun kuuluisi olla. :D Tämä kaikki kuulostaa varmaan paljon dramaattisemmalta kuin oikeasti on, joten ei hätää, täällä silti hymyillään! ;)
Aikamoista opettelua edessä ja paljon jo takanakin onneksi. Kai mä jostain löydyn joskus taas. :)
Ja jotta ei nyt mennyt aivan valitusvirreksi koko postaus, kerrottakoon, että tänään meni olkapäätreenissä sivuviparit jo kymmenellä kilolla (3x10). Hell yeah!
P.S. Tiedän, että siellä varmaan moni sormet syyhyten on jo ehdottamassa mulle kaikenlaista, että pitäisikö mun kokeilla sitä tai tätä tai tuota, mutta totuus taitaa olla, että vain minä voin tätä kehoa koittaa ymmärtää ja kuunnella, eikä siihen oikein voi kukaan muu vaikuttaa. Eli neuvoja en tämän vuoksi osaa tai voi juuri pyytää. Aika turhaa taitaisivat olla. Tietysti messeviä kuningasideoita otetaan aina vastaan. :D Mutta lähinnä vain tahdoin jakaa tämänkin puolen tästä koko kilpirauhas-/kortisoli -mistäliesopasta. Niin paljon siihen vain liittyy.